Syksyinen iltapäivä (1962)

Samma no aji/En hösteftermiddag
Ohjaaja: 
Yasujiro Ozu
Henkilöt: 
Shima Iwashita, Chishu Ryu, Shinichirô Mikami, Keiji Sada, Mariko Okada
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Maa: 
Japani
Tekstitykset: 
svenska texter/suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
112 min
Teemat: 
YASUJIRO OZU
Lisätieto: 
uusi kopio 2005
Syksyinen iltapäivä (Samma no aji, 1962) kertoo Ozun iänikuisen tarinan leskimiehestä, joka yrittää naittaa vastahakoista tytärtään. Uutta on tyttären (Shima Iwashita) moderni hahmo, samoin satiiri kulutusyhteiskunnasta ja vitsailu varttuneen sukupolven alkoholismista ja potenssilääkkeen tarpeesta. ”Taas on syksy. Talvi oli aina lähellä. Nyt se on huomenna.” (Donald Richie).

Ozun viimeinen elokuva on myös hänen yksinkertaisimpansa. Ainekset ovat tutut, tarina pelkistetympi kuin koskaan: isä naittaa tyttärensä ja jää yksin. Se muistuttaa Myöhäisestä syksystä (1960) ja Myöhäisestä keväästä (1949). Jopa mainosbrosyyrissä se on ilmaistu runomuodossa: Ajat muuttuvat ja maailma menee eteenpäin / Aikuiset tytöt liukuvat naiseuteen / ja avioliittoon, / Ja isä oivaltaa / että tyttären onni / on tärkeämpi kuin hänen omansa. / Eräänä syksyisenä iltapäivänä /  tytär kulkee alttarille / kun hänen isänsä sydän kylmenee / syksyn tuulessa.

Ozun äiti kuoli käsikirjoitustyön aikana. Hautajaisten jälkeen Kogo Noda löysi Ozun päiväkirjasta seuraavan runon: Alhaalla laaksossa on jo kevät / Kirsikankukkien pilviä; / Mutta täällä, hidas silmä, makrillin maku -/ Kukat ovat alakuloisia / Ja saken maku käy kitkeräksi.

Syksyinen iltapäivä on elegia, jota kyllästää hallittu surumielisyys. Ozun ihmisille ei ole tarjolla romanttisen rakkauden, maallisen menestyksen tai edes inhimillisen yhteyden mahdollisuutta. Jäljellä on vain hyväksyminen, ei koskaan onnea. Ohittaen virtuoosimaisen tekniikan ja dramaattisen rakenteen Ozu kävi käsiksi perusasioihin, ihmisluonteen irrationaalisuuteen ja siihen hirveää totuuteen, että elämä on pettymystä. Ozu ei koskaan kadottanut humoristisia kosketuksiaan, mutta hänen myöhäistuotannossaan jopa vitsit ja gagit saavat ironisen terän.

Syksyisen iltapäivän värit ovat hillittyjä, näkökulma ei vaihtele. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa. Samalla tämän elokuvan tunnelmassa on tavatonta intensiivisyyttä. Jälleen on syksy, tällä kertaa se on pitkällä. Talvi on kaiken aikaa lähellä. Samalla Ozun katse ei ole ollut koskaan lempeämpi, viisaampi. Tässä elokuvassa on kypsyyttä, joka on vahvempaa kuin nostalgia.

Elokuvan loppukohtauksessa yksinjäänyt isä itkee hiljaa. Kuten Setsuko Haran kuuluisat kyyneleet Tokyo Storyn loppujaksossa tämä itku on yksityinen syvimpien tunteiden purkaus, uskottava mutta odottamaton siksi että mikään ei näköjään ole valmistanut katsojaa tällaiseen emotionaaliseen purkaukseen. Kautta koko elokuvan isä on ollut stooalaisuuden perikuva eikä mikään ole näyttänyt hämmentävän hänen kovaa ulkokuortaan, syvälle juurtunutta ironista asennettaan. Jos katsoja hyväksyy tämän kohtauksen uskottavana ja merkityksellisenä, hän hyväksyy filosofisen rakennelman joka sallii täydellisen erilaisuuden – syvän, epäloogisen, yli-inhimillisen tunteen rinnan kylmän tunnottoman ympäristön kanssa. Toisin sanoen on olemassa myötätunnon ja tietoisuuden syvä perusta, jota ihminen ja luonto voivat ajoittain koskettaa. Tämä tietysti on transsendentti.

Ozun hautakivessä on yksi ainoa merkki: mu – esteettinen ja filosofinen termi, joka yleensä käännetään ”tyhjyydeksi”, mutta joka viittaa sellaiseen tyhjyyteen joka Zen-filosofiassa on kaikki.

Donald Richien (Ozu, 1974), Audie Bockin (Japanese Film Directors, 1978) & Paul Schraderin (Transcendental Style in Film: Ozu, Bresson, Dryer, 1972) mukaan