Kylmiä päiviä (1966)

Hideg napok/Kalla dagar/Cold Days
Ohjaaja: 
András Kovács
Henkilöt: 
Zoltán Latinovits, Iván Darvas, Tibor Szilágyi
Maa: 
Unkari
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
101 min
Teemat: 
ARKISTON AARTEITA: 50 VUOTTA SITTEN
Lisätieto: 
Tibor Cseresin romaanista
Unkarilainen elokuva oli nosteessa 1960-luvulla. Markku Tuuli kiteyttää, että sotaa tilittävä Kylmiä päiviä (Hideg napok) on András Kovácsin ”hienoin elokuva ja eräs eurooppalaisen elokuvan kiistattomia mestariteoksia”. Kovácsin tapa ”paljastaa pieniä yksityiskohtia, mikä vie koko ajan lähemmäksi karmivaa totuutta, tekee elokuvasta melkein thrillerin”.

András Kovácsin elokuva lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa neljä miestä istuu vankikopissa tutkittavana ja tuomittavana joukkomurhasta Novi Sadissa vuonna 1942. Novi Sad on pieni jugoslavialainen kaupunki lähellä Unkarin rajaa – unkarilaiselta nimeltään Ujvidék – jonka väestönä oli tuolloin sekä serbialaisia että unkarilaisia. Jugoslavian hallituksen kukistuttua unkarilaiset saivat saksalaisilta määräyksen ottaa haltuunsa ne Jugoslavian alueet, jotka sijaitsivat lähempänä Unkarin rajaa. Kolmen päivän aikana 21–23. tammikuuta 1942 unkarilaiset sotilasosastot ja santarmit panivat toimeen puhdistuksen, jota unkarilaiset pitävät historiansa häpeäpilkkuna. Päällystö kiihotti sotilaita, levitti huhuja, että kaupungissa oli partisaaneja, näytti haavoittuneita sotilaita – jotka oli lavastettu haavoittuneiksi – ja piti huolta siitä, että miehistö tuli humalaan. Noina kylminä tammikuun päivinä murhattiin 3309 ihmistä, Nova Sadissa lähes tuhat, ilman mitään tarkastusta, tutkintoa tai tuomiota. Suurin osa murhatuista oli serbialaisia ja juutalaisia, mutta myös unkarilaisia oli uhrien joukossa. Hysterian astetta kuvaa se, että näin murhattiin muuan Unkarin silloisen valtionhoitajan Horthyn pojista.

Tapahtumat rekonstruoidaan Kovácsin elokuvassa niiden neljän miehen kautta, jotka vuonna 1946 odottavat tuomiotaan osallisuudesta tähän rikokseen. Itse rikoksia ei näytetä, eikä miehistä kukaan ole omakätisesti osallistunut niihin. Fasismi nähdään arkipäiväisenä, ei siis ylimaallisten demonien toimena, johon historialliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet voivat ajaa kenen tahansa riittämättömästi varautuneen. Kylmiä päiviä on erittely massojen vastuusta, joka monimutkaisia teitään kytkeytyy yksilön vastuuseen, kyynisistä puolustuspuheista, joiden avulla esim. syytetyn perheeseen liittyvillä säälintunteilla yritetään väistellä vastuuta syyllisyydestä, rajoittamattomasta vallasta päättää ihmisten elämästä tai kuolemasta ja tämän vallan vaaroista sekä yksinkertaisesti siitä, kuinka tiedon puute on todennäköinen oikotie rikoksen osasyyllisyyteen. Metodinen voima nostaa Kovácsin teoksen paljon yli totuttujen shokkitehoilla säälintunteita metsästävien keskitysleirielokuvien: keskustelujen kuvallinen (lumen peittämät maisemat ja jäinen Tonava) ja äänellinen (laukaukset) tausta luovat kauhun ja arkisuuden yhdistelmää viitteellisesti mutta tarkasti. Syytettyjen sisäiset tuntemukset ja heidän puolustuksensa ja itsepetoksensa logiikka revitään auki kirurgin veitsellä: ”Fasismia on harvoin revitty valkokankaalla hajalle yhtä voimakkaasti ja yhtä mestarillisin keinoin. Tämä tapahtuu hajottamalla siitä kaikkinainen mystiikka, pelkistämällä se omituiseksi sekoitukseksi typeryyttä, pelkoa, keskinkertaisuutta ja velttoutta, jotka muuttavat ihmisen murhaajaksi.” (Michel Estève).

”Minusta fasismi on inhimillinen ilmiö. Kun sitä kuvataan, on nähtävä syvemmälle kuin univormuun. Sälyttämällä syy fasismista yksinomaan saksalaisille – niin kuin monissa kirjoissa ja elokuvissa tehdään – se pelkästään säilötään. Heti toisen maailmansodan jälkeen saattoi olla ymmärrettävää, että saksalaiset ja fasistit jostakin paradoksaalisen romanttisesta näkökulmasta pyrittiin esittämään jonkinlaisina ali-inhimillisinä demonisina hirviöinä, mutta nykyään täytyy fasismia tarkastella vivahteikkaammin, inhimillisenä ilmiönä. Taideteoksen on osoitettava, että ihmistä ei koskaan saa saattaa tilanteeseen, jossa hänen alhaisimmat vaistonsa heräävät. Halusin osoittaa, että elokuvani neljä päähenkilöä ovat rauhallisia, mukavia ja yksinkertaisia ihmisiä. Elleivät he olisi joutuneet tuohon tilanteeseen, he mitä luultavimmin olisivat saavuttaneet korkean iän ja heidät olisi haudattu kunniallisina kansalaisina. Juuri epäinhimillinen tilanne toi esiin heidän pahuutensa ja julmuutensa. Yksilön vastuun analyysi on elokuvan toinen teema. Halusin osoittaa että jokaisessa tilanteessa jokainen osallinen on vastuussa ainakin omalletunnolleen. Sodan jälkeen luultiin, ettei tällainen voisi jatkua eikä toistua, ja kuitenkin näyttää siltä kuin läksyjä ei olisi opittu, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos olosuhteet hieman poikkeavatkin, niin samanlaisia asioita tapahtuu nykyään kaikkialla maailmassa.” (Kovács).