Yksinäinen nainen (1964)

Charulata/Den ensamma kvinnan
Ohjaaja: 
Satyajit Ray
Henkilöt: 
Soumitra Chatterjee, Madhabi Mukherjee, Sailen Mukherjee
Lisähenkilöt: 
kuvaus Subrata Mitra
Maa: 
Intia
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
S
Kesto: 
117 min
Teemat: 
SATYAJIT RAY
Lisätieto: 
Rabindranath Tagoren novellista • bengalinkielinen
Yksinäinen nainen (Charulata, 1964) perustuu Tagoren romaaniin ja sijoittuu vuoteen 1879. Valistuneen kustantajan (Soumitra Chatterjee) vaimo (Madhabi Mukherjee) etsii identiteettiään viktoriaanisessa Intiassa: ohjaaja Satyajit Rayn hienointa ”naisen muotokuvaa” on verrattu Henry Jamesiin.

Charulata oli Satyajit Rayn kahdestoista näytelmäelokuva. Itse hän arvostaa sitä parhaanaan. Yleistäen elokuvan teemana on modernin naisen synty yläluokkaisessa kolonialisoidussa Intiassa. Suomalaisille se on tuttu esimerkiksi Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmän myötä.

Charulata perustuu Rabindranatah Tagoren novelliin "Nastanirh" (Rikkinäinen pesä), joka sijoittuu 1800-luvun lopun Kalkuttaan. Bengalin renessanssiksi nimetty epookki oli huipussaan tuolloin, brittiläisen valtakauden aikana. Osa elokuvan viehätyksestä ei välttämättä avaudu intialaista kulttuuria tuntemattomille, sillä se hyödyntää Bankim Chandra Chatterjeen, elokuvan kuvaaman ajan suosituimman kirjailijan tekstien ohella monia muitakin kirjallisia alluusioita ja täälläpäin maailmaa lähes tuntemattomia lauluja. Bamkin kirjoitti teoksensa "Naisia, vanhoja ja uusia" juuri vuonna 1879, johon elokuvakin sijoittuu. Siinä hän väitti, että uusi nainen voi syntyä traditionaalisessa ympäristössä.

Elokuvan päähenkilöt ovat Bhupati ja hänen älykäs, kaunis ja lapseton vaimonsa Charulata, "Charu". Bhupati on päätoimittaja omistamassaan englanninkielisessä poliittisessa sanomalehdessä; taustaltaan hän on yläluokkainen bengalinkielinen intellektuelli, joka on kiinnostunut politiikasta ja vapautusliikkeestä. Hän harrastaa poliitikan ohella aidosti myös taiteita, kirjallisuutta ja runoutta. Sekin on selvää, että hän rakastaa vaimoaan, mutta rakkauden konkretisointiin hänellä ei riitä aikaa.

Charun toimintaympäristö on tuon aikakauden yläluokkaisten naisten tapaan palvelijoiden täyttämä koti. Vaimon kyllästymistä vastaa keinoksi keksitään se, että Charun vanhempi veli Umapada pyydetään vaimonsa Mandakinin kanssa asumaan hänen luokseen. Siitä on seurauksena niin hyviä kuin huonojakin asioita. Vierailulle saapuu myös Bhupatin nuorempi serkku Amal, joka saa Bhupatilta tehtäväksi rohkaista Charun kulttuurisia harrastuksia. Mutta Charun ja Amalin välille kehittyy intiimi suhde. Amalille tästä kehittyy hänen mieltänsä vaivaava syyllisyydentunto, joka vaatii omat rajut ratkaisunsa.

Ray kykenee lähestymään ihmisten sisäisiä tunteita ja ajatuksia, vaikka hän ei käytäkään häikäiseviä teknisiä ratkaisuja ja tyytyy vähäiseen ja joissakin pitkissäkin kohtauksissa jopa välttää täysin dialogin. Rayn narratiivinen tyyli ja innovatiiviset kameraratkaisut antavat katsojalle hämmästyttävän hienon pääsyn esimerkiksi Charun sielunelämään silloin, kun tämän suhde Amaliin on kehittymässä. Asiaa auttaa tietysti se, että näyttelijöiden työskentely on kauttaaltaan onnistunutta, jopa loisteliasta.

Mutta Ray tuo esiin psykologisten tekijöiden lisäksi ne kahtiajaot, jotka tulevat esiin pareissa yksityinen ja julkinen, koti ja maailma, kulttuuri ja politiikka. Kun Charulle riittää kirjoittamiseensa koti ja sen yksityinen sfääri, Amal hakeutuu julkiseen (bengalinkieliseen) maailmaan. Bhupati on politiikan (englanninkielisessä) maailmassa; Charu (bengalinkielisessä) kodissa.

Kaikki sisäkuvaukset on tehty studiossa, mutta lavastus on onnistunut tuomaan esiin mahdollisimman autenttisen ilmapiirin.

Elokuva sai parhaan elokuvan palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka se ei Cannesissa kelvannut kilpailusarjaan.

– Jari Sedergren 29.1.2004