Paisà – vapauden tuli (1946)

Paisà/Befriande eld
Ohjaaja: 
Roberto Rossellini
Henkilöt: 
Gar Moore, Maria Michi, William Tubbs
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Sergio Amidei, Federico Fellini
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
126 min
Teemat: 
IL CINEMA RITROVATO
ORION 30 VUOTTA ARKISTOTEATTERINA
Kopiotieto: 
2K DCP
Lisätieto: 
Cineteca di Bologna
Peter von Bagh on esittänyt kysymyksen, olisiko Roberto Rossellinin Paisà (1946) kaikkien aikojen sotaelokuva. Kuuden episodin mestariteoksessa seurataan Italian vapautusta Sisiliasta Po-joelle ja kohdataan sekä surulliset rauniot että vastustamaton elinvoima. Käsikirjoituksen tekoon osallistui keskeisellä panoksella Federico Fellini.

Paisà kertoo kuusi tarinaa sotaa käyvästä Italiasta. Suunta on etelästä pohjoiseen: Sisiliasta Po-joen suoseudulle. Kaikki kertomukset kuvaavat kahden tai useamman kansakunnan edustajia taistelussa yhteisiä vihollisia, natseja ja fasisteja vastaan. Näyttelijät puhuvat omaa kieltään, italiaa, englantia tai saksaa: ”Asetuin kuvaajani kanssa aina siihen miljööseen, mitä piti kuvata. Ihmisiä kerääntyi ympärille töllistelemään ja heidän joukostaan valitsin sitten näyttelijät. Amidei ja minä emme koskaan kirjoittaneet kuvauskirjaa ennen kuin saavuimme paikan päälle. Olosuhteet ja valitsemamme näyttelijät vaikuttivat paljon alkuperäiseen, primitiiviseen luonnokseen. Amatöörinäyttelijät vaikuttivat suuresti repliikkien syntyyn ja sävyjen valintaan. Paisa oli siis termin varsinaisessa merkityksessä elokuva ilman näyttelijöitä.” (Rossellini).

Kansallinen murhenäytelmä välittyy Paisàssa ilman kannanottoja ja tunteenilmaisua, vailla itsesääliä, ymmärtävän ja nopean sotareportterin silmin nähtynä. Dokumentaarisuus ei kuitenkaan ole este kertovalle ainekselle; luultavasti neorealismin teoreetikko ja tunnettu käsikirjoittaja Zavattini vaati liikoja ja mieletöntä halutessaan mahdollisimman pitkälle hävittää kertomusaineksen.

Paisàn kuusi tarinaa ovat jo sinällään tavattoman hyviä, muutamissa niistä on legendanomaista kauneutta (kuten monissa Rosselinin pitkissä elokuvissa), niissä tihentyy ja täsmentyy elokuvan linja ja kokonaisnäkemys. Rosselini tekee katsojan tietoiseksi vastarintaliikkeen ja toisaalta amerikkalaisten ja englantilaisten sotilaiden taustatekijöistä: he ovat kasvaneet erilaisissa kulttuuripiireissä, mikä estää heitä koskaan täysin tiedostamasta yhteisen taistelunsa yleisiä puitteita. Ongelmat ovat käytännöllisiä: sisilialaiset oudoksuvat vielä liittouneita sotilaita, Po-joen rämeikössä yhteistyön muodot ovat selvinneet.

Ensimmäisessä kertomuksessa sisilialainen tyttö ja amerikkalainen sotilas puhuvat toisilleen. Juuri kun yhteisymmärrys on syntynyt täydellisestä kielimuurista huolimatta, näkevät saksalaiset tupakansytyttäjän lieskan ja ampuvat miehen. Tyttö kostaa uuden ystävänsä kuoleman, mutta menettää henkensä. Amerikkalaiset löytävät ruumiit ja luulevat tyttöä syylliseksi: ”saastainen italialainen!”. Episodi on hieno johdanto kronikkaan sodasta, jossa tehdään usein niin selvää jälkeä, että sankariteon voi tulkita sikamaisuudeksi. Samalla se on vertauskuva sodan silloisesta vaiheesta: järjestyneet, epäluuloiset ryhmät, tapahtumapaikkana pimeät kallionkolot.

Viimeinen episodi liikkuu laajalla alueella, siinä tuntee katsovansa miltei hajanaista sarjaa otoksia: jakson kokooma- ja kuvausperiaate vastaa sodan järjestäytymättömiä päätösvaiheita, viimeisten teloitusten mielettömyyttä. Saksalaiset ottavat vangiksi hyvää yhteistyötä tehneen ryhmän italialaisia partisaaneja ja amerikkalaisia sotilaita: partisaaneja aletaan teloittaa, koska sotalakien ei katsota koskevan heitä. Tällöin tekee eräs amerikkalainen mielenosoituksellisen syöksyn ja hänet ammutaan. Kameraa nousee vedenpinnasta, ei ehdi paljastaa taivaanrantaa, speaker toteaa lakonisesti maailmansodan päätöspäivän.

Kolmas episodi on ehkä juttuna kaikkein tehokkain: juopunut amerikkalainen sotilas valittaa roomalaiselle ilotytölle, että kuudessa kuukaudessa kaikki on muuttunut kaupungissa likaisemmaksi ja kertoo suuresta rakkaudestaan – hän ei huomaa puhuvansa juuri samalle tytölle. Tarinassa, jota syystä on verrattu Hemingwayn ja Maupassantin kirjoittamiin, välittyvät väsymys, epätoivo ja kyllästyneisyys. Päähenkilöiden kontakti, jota he kuusi kuukautta sitten olivat tulkinneet kömpelösti pianolla (”Marie” ja ”Stardust”) on täysin kadonnut samalla kun he ovat oppinet puhumaan toistensa kieltä.

– Peter von Bagh (Ylioppilaslehti 11.3.1966)