Paris 1900 (1946)

Ohjaaja: 
Nicole Vedrès
Lisähenkilöt: 
leikkaus Yannick Bellon • apulainen Alain Resnais
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
80 min
Teemat: 
DOKUMENTTIELOKUVAN HUIPUT: MONTAASIELOKUVAN ÄIDIT
Kopiotieto: 
KAVI 16 mm
Lisätieto: 
kompilaatio aiheena la Belle Epoque 1900–1914
Ranskalaisen montaasielokuvan äiti oli Nicole Vedrès, jonka mestariteos Paris 1900 (1946) valmistui kolmen vuoden tutkimustyön tuloksena. Runollisella kommentaarilla varustettu teos löi ällikällä André Bazinin, joka vertasi tulosta Marcel Proustiin. Vedrèsin apulaisena oli Alain Resnais, ja ratkaisevan herätteen Vedrèsiltä sai myös Chris Marker.

Paris 1900 on autenttisista uutis- ja näytelmäelokuvista koottu kronikka ”Belle Epoquen” aikakaudesta, vuosilta 1900–1914. Se kertoo ajurien ja bulevardien Pariisista, mutta myös esikaupunkien ihmisistä. Mukana vilahtaa aikakauden kuuluisuuksia kuten Maurice Chevalier, Mistinguette, Claude Debussy, André Gide, Paul Valéry, Sarah Bernhardt, Claude Monet.

Elokuvan vakavammin sävyttyneellä toisella puoliskolla nähdään kuvia vuoden 1910 tulvista, lakoista, työläisten mielenosoituksista, sotaharjoituksista Reinin molemmilla puolilla, viimein liikekannallepanosta ja sotilaiden lähdöstä elokuussa 1914 kuten myös vähää aikaisemmista Balkanin sodista.

Védrèsin elokuvan sävytys on pittoreski ja satiirinen, mutta viime kädessä se on kuitenkin syvällinen ja mietitty tutkielma eräästä aikakaudesta ja osoittaa että niinkin persoonallinen elokuvantekijä kuin Védrès voi valitsemalla ja leikkaamalla vanhoja dokumentteja löytää äänen joka kuuluu vain hänelle itselleen.

– Georges Sadoul

Proust sai korvaukseksi uudelleen löytämästään Ajasta sanomattoman ilon hukuttautua muistoihinsa. Tässä elokuvassa sitä vastoin esteettinen mielihyvä syntyy sydänsurusta, sillä elokuvan esittämät ”muistot” eivät kuulu meille. Ne toteuttavat paradoksin objektiivisesta menneisyydestä, muistista joka on tietoisuutemme ulkopuolella. Elokuva on kone, jolla aika löydetään, jotta se voitaisiin paremmin kadottaa. Paris 1900 on merkki erityisesti elokuvallisen tragedian syntymisestä, kahdesti kadotetun ajan tragedian. Tästä lähtien ihminen suuntaa historiaansa epäpersoonallisen katseen. Niin käy mahtavassa jaksossa, jossa mies siivet selässä valmistautuu hyppäämään Eiffel-tornista: näyttää kuin tämä hulluparka vihdoin alkaisi pelätä ja tajuaisi vedonlyöntinsä mielettömyyden. Mutta kamera on siellä tallettaakseen hänet ikuisuutta varten eikä hän lopultakaan uskalla pettää sen sielutonta silmää. Jos läsnä olisi ollut vain inhimillisiä todistajia, viisas pelkuruus olisi epäilemättä voittanut hänessä.

Elokuvantekijöiden ansioita ei suinkaan vähennä kaikkien näiden mainioiden dokumenttien olemassaolo, joihin he kokonaan ovat voineet turvautua. Päinvastoin, he ovat onnistuneet, koska he ovat hienosti oivaltaneet välineensä luonteen ja osanneet älykkäästi valita ja leikata suunnattomasta aineistosta.

– André Bazin