Tenebre - pelkoa ei voi paeta (1982)

Tenebre
Ohjaaja: 
Dario Argento
Henkilöt: 
Anthony Franciosa, John Saxon, Daria Nicolodi
Lisähenkilöt: 
musiikki Claudio Simonetti, Fabio Pignatelli, Massimo Morante
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
English version
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
101 min
Teemat: 
CLAUDIO SIMONETTI: TENEBRE
Italialaisohjaaja Dario Argenton kieroin giallo-trilleri on epäilemättä Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982). Amerikkalainen kirjailija saapuu Roomaan promoamaan kirjaansa, ja päätyy jäljittämään murhaajaa, joka on inspiroitunut teoksen kuvaamista rikoksista. Goblinin säveltämä ääniraita on tekijöidensä tarttuvimpia ja sämplätyimpiä.

Tenebre on Dario Argenton kahdeksas elokuva, hieman samanhenkinen itsereflektion paikka kuuluisan ohjaajan uralla kuin Federico Fellinin 8 ½. Molemmat elokuvat ovat enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia tarinankertojan kriisin kuvauksia, joissa kiisteltyyn taiteilijaan kohdistuu odotuksia ja paineita yleisön, median ja viihdeteollisuuden taholta.
Roomassa vierailevan rikoskirjailija Peter Nealin ja hänen teoksiaan matkivan murhasarjan tarina Tenebre on myös paluu Suspirian (1977) ja Infernon (1980) maagisista maailmoista takaisin murhamysteereihin, joista Argento ei ikinä ole pitkäksi aikaa irtautunut. Vaikka Inferno on lähtökohtaisesti noituuden ja alkemian kuvaus, elokuva ei paljoa kerro näistä aiheista vaan kallistuu murhakohtausten putkeksi, jossa mystiikka antaa ohjaajalle tilaisuuden unohtaa kokonaan rikosten motiivit ja panostaa tunnelmalliseen esillepanoon.

Kuka sen teki -tyyppiset kysymykset saavat vastauksen Tenebressä, joka tottelee aristotelista logiikkaa, mutta sisältää valtavasti tulkinnanvaraa ja myös taiteen tulkitsemisen ongelmien pohdintaa. Ilmeisen ”argentomaisia” verenvuodatuksia kirjoittava Neal saa palautetta kahdelta kriitikolta, naisvihaa näkevältä feministiltä sekä konservatiivilta, joka uskoo löytäneensä Nealin kirjoista terveiden perusarvojen kovaotteista puolustusta. Argento tuskin allekirjoittaisi kumpaakaan väitettä, jollaisia lienee elokuvistaan kuullut. Toisaalta Tenebre ei yritä väistellä naisviha-syytöksiä, vaan suorastaan kerjää niitä mm. mahdollisimman yhdennäköisiksi stailatuilla ja maskeeratuilla naisuhreilla, saman kaavan tietoisella toistolla. Käteen ei jää niinkään sadistisen nautinnon maksimointia, vaan Alain Robbe-Grillet'n elokuvia muistuttavaa ”kielletyn” fantasian purkamista ja kenties neutraaliksi tekemistä.

Elokuvan erikoisin tulkinta tulee Argentolta itseltään: Alan Jonesin haastattelussa Argento väitti Tenebren sijoittuvan ydinsodan jälkeiseen lähitulevaisuuteen, ”jossa ihmisiä on vähemmän ja eloonjääneet ovat varakkaampia” (Alan Jones: Mondo Argento, FAB Press 2004). Tällaisen taustahistorian näkeminen elokuvassa vaatinee katsojalta yhtä vilkasta mielikuvitusta kuin ohjaajalta.

Tabuaiheilla leikittely kääntyi itseään vastaan Britanniassa, jossa lehdistön lietsoman videopaniikin aikana valmistunut Tenebre joutui yleisen syyttäjän ja poliisin kiellettyjen kasettien listalle, vaikka sikäläinen elokuvatarkastamo oli sen esittämisen sallinut. Suomessa elokuva puolestaan tuli teatterilevitykseen vuosien viiveellä, juuri K18-elokuvat vuokraamoista kieltäneen videolain säätämisen jälkeen: ikään kuin teatterien vastavetona kotikatsomoiden kauhutarjonnalle.

Lauri Lehtinen 29.1.2010