Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1979)

La Mort en direct/Katherine Mortenhoes köpta död
Ohjaaja: 
Bertrand Tavernier
Henkilöt: 
Romy Schneider, Harvey Keitel, Harry Dean Stanton, Max von Sydow
Maa: 
Ranska/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
131 min
Teemat: 
BERTRAND TAVERNIER
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
David Comptonin romaanista The Continuous Katherine Mortenhoe • English version
Bernard Tavernierin ohjaamassa, tosi-tv:tä ennakoivassa elokuvassa Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1979) toimittajan (Harvey Keitel) päähän asennettu kamera välittää suoraa kuvaa kuolemansairaasta naisesta (Romy Schneider) häikäilemättömän mediamogulin (Harry Dean Stanton) omistamalle tv-kanavalle.

Bertrand Tavernier (s. 1941) ohjasi Katherine Mortenhoen ostetun kuoleman viidentenä pitkänä elokuvanaan. Sitä olivat edeltäneet Saint-Paulin kelloseppä (L'Horloger de Saint-Paul, 1974), Juhla voi alkaa (Que la fête commence, 1975), Tuomari ja salamurhaaja (Le Juge et l'assassin, 1976) ja Des enfants gâtés (1977).

Ranskalaiset jos ketkään osaavat tehdä kultivoituja elokuvia sensaationkäryisistä aiheista, keskittyä pelkästään ihmisen ulottuvuuksiin ja torjua teknisen ajattelutavan valheellinen hysteria. Esimerkiksi Katherine Mortenhoen ostettu kuolema sijoittuu luontevasti siihen eurooppalaisten tieteiselokuvien pehmeään linjaan, jota edustavat Alphaville (Jean-Luc Godard) tai Valovuosien päässä (Alain Tanner) – ne eivät ole järin kiinnostuneita siitä, miltä maailman esineistö mahdollisesti näyttää tulevaisuudessa vaan ihmisten kyvystä säilyttää yksilöllinen reviirinsä massatuotannon ja laumasieluisuuden puristuksessa.

Bertrand Tavernierin käsitysten mukaan televisiosta muokataan ihmisiä manipuloiva viestintäkanava, jonka välityksellä katsojia voidaan ravita keinotekoisilla inhimillisillä ärsykkeillä siinä yhteiskunnallisen kehityksen vaiheessa, missä ympäristön ja tunne-elämän välillä vallitsee horjahtamaton, neutraali tasapaino. Samalla tavoin kuin mielenosoitukset kaduilla ovat niihin palkattujen ammattilaisten järjestämiä, myöskin kuvaruutu pitää yllä valheellista kuvitelmaa yksilöä kohtaavista iloista ja suruista. Todellisuudessa mitään yllätyksiä ei enää tapahdu ihmisten arkipäivässä, sillä kontrolli pelaa orwellmaisella teholla.

Pelottavinta Tavernierin neljä vuotta sitten valmistuneessa utopiassa on sen piirteiden sopivuus nykyisiin suuntaviittoihin. Hyvinvoinnin turruttamalle elintasoihmiselle vain kuoleman luonnonmukainen ja realistinen esittäminen on tarpeeksi jämerää sosiaalipornoa aiheuttamaan mielenliikutusta. Televisioyhtiön ryhtyessä markkinoimaan sairauteensa tuomitun naisen viimeisiä elinpäiviä suosittuna viihdesarjana sen tarkoituksena on vain hämätä hyväosaisia ihmisiä unohtamaan itse järjestelmää jäytävät vaikean sairauden oireet, kirkon yömajassa lojuvat köyhät tai laitakaupungin rähjäisten syrjäkuntien mellakat. Tavernier peilaa sekä elokuvansa sosiaalikriittiset että humanistiset teemat kuolemaan valmistautuvan kirjailijattaren ja häntä yötä päivää seuraavan piilokameramiehen suhteeseen, eivätkä sen ohuet siteet valitettavasti kestä moista asiasisältöä.

Katherine Mortenhoen ostettu kuolema ei toimi erityisesti vakuuttavana moraliteettina kahden päähenkilönsä kautta, sillä he ovat peräti teoreettisia ihmeaikansa sivupersoonia. Toinen näppäilee tietokoneestaan liukuhihnaromaaneja, toinen taas lähettää aivoihin asennetun kameran avulla silmien vastaanottaman informaation suoraan televisioverkkoon. Bertrand Tavernier ei saa näihin rooleihin purevaa kapinallisuutta edes tarinan loppuun varaamallaan yllätyskäänteellä, ja teoksen filosofinen uskottavuus jää puolitiehen henkilöhahmojen vieraantumisprosessin kalvakkaan latteuden takia.

Innokasta elokuvanharrastajaa sen sijaan virkistävät teokseen sijoitetut kunnianosoitukset amerikkalaisille B-elokuville ja niiden ohjaajille (tervehdyksen saavat mm. Roger Corman, Jack Arnold, Budd Boetticher ja Jacques Tourneur). Epäilemättä Tavernierilla on tarpeeksi kulttuuritietämystä jalostaa viihtymättömyyden ja sivullisuuden ongelmia älyperäisen tiedostavasti, mutta hänen lyyrisyyteen taipuvaisesta toteutuksestaan puuttuu se uhkaan ja uteliaisuuteen kiedottu pelkomekanismi, josta ohjaajan amerikkalaiset idolit ovat tuohon fantasioitaan ammentaneet.

– Tapani Maskula (Turun Sanomat 25.4.1984) AA 1990