Atomic Cafe (1982)

The Atomic Cafe
Ohjaaja: 
Kevin Rafferty, Jayne Loader, Pierce Rafferty
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
86 min
Teemat: 
STRANGER THAN FICTION
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
dokumenttielokuva: "radioaktiivinen musta komedia"
Pelottavan huumorin klassikko Atomic Café (1982) kierrättää atomiajan alkuvaiheiden opetus- ja propagandaohjelmia tavalla, joka saa epäilemään minkä tahansa ajan virallisia totuuksia.

“Atomikabaree” voisi olla suomalaisena nimenä tällä dokumenttielokuvalla joka jäljittää atomipommin historian eräitä piirteitä 1940-luvun lopulta ja 1950-luvun alusta – lähinnä siitä kulmasta millaisina atomipommin vaikutukset näyttäytyivät tuon ajan amerikkalaisessa propagandassa, siis yleisön tajunnassa Elokuvan takana oli kolmekymppinen tekijäkolmikko: Kevin Rafferty oli opiskellut arkkitehtuuria ja elokuvaa sekä tehnyt elokuvia jo kymmenkunta vuotta; hänen veljensä Pierce Rafferty oli arkistotutkija, jolla oli kokemusta kymmenistä historiallisista dokumenttielokuvista; Jayne Layder oli journalisti ja elokuvakriitikko.

Tekijät kävivät läpi valtavan arkistomateriaalin ja leikkasivat siitä kooste-elokuvan sen perinteen mukaisesti, jota Emile de Antonio oli toteuttanut muistettavasti vaikkapa Vietnam-dokumentissaan Sian vuosi (1969) tai Nixon-muotokuvassaan Millhouse (1971). De Antonion tapaan Atomic Cafen tekijät eivät tarvitse ohjaavaa selostustekstiä kertoakseen atomiajan ensimmäisten vuosien amerikkalaisesta tajunnansisällöstä. Katkelmat vanhoista propaganda- ja opetuselokuvista sekä muut dokumenttipätkät pommiuhkaan hilpeästi suhtautuvien iskelmien ja radio-ohjelmien säestyksellä ovat tarpeeksi korutonta ja karmivaa kertomaa. Taitavilla leikkauksilla ja rinnastuksilla, kuvien ja äänten yhdistelmillä Atomic Cafe tavoittaa tason, jonka ulkopuolinen selostus voisi vain latistaa. Leikkausmenetelmä muuttaa propagandan parodiaksi alkuperäisistä tarkoituksista ja saa näin esiin yhden totuuden aikakauden henkisestä ilmapiiristä. Menetelmä tuskin on vääristelevä, pikemminkin se on olennaisuuksien esiin poimimista ja ja tiivistämistä.

Näin välittyy ensinnäkin se, kuinka naurettavia, samanaikaisesti sekä hysteerisiä että huolettomia aikakauden pommikuvitelmat olivat. Tämän pintatason alla kulkee vielä toinen ja tärkeämpi kerronnan taso: elokuva viestii siitä kuinka pommi – tai oikeastaan Pommi (The Bomb) – on syöpynyt tajuntaamme, osaksi kulttuuriamme.

Atomic Cafen hallitseva teema on se kuva, minkä Yhdysvaltain viranomaiset ovat kansalaisilleen pyrkineet antamaan atomipommin käytöstä ja vaikutuksista. Propagandassa vedottiin Jumalaan ja peloteltiin kommunismin uhalla. Avuksi otettiin myös amerikkalaisen elämänmuodon perusarvoja: ostoskeskukset, tuolloin vielä harvinainen televisio sekä hammastahna. Välikappaleina käytettiin yhtä hyvin valkotakkisia asiantuntijoita kuin piirroshahmoja. Ystävällisen näköinen kilpikonna suojautuu kuoreensa ja kansalaisia kehotetaan tekemään samoin. Kun läheisyydessä räjähtää atomipommi, on syytä livahtaa sängyn alle; luonnossa lounastava perhe voi käyttää suojanaan pöytäliinaa.

Tekijät ovat luottaneet aineiston todistusvoimaan. He seuraavat kokeita Tyynellämerellä ja Nevadan autiomaassa ja lainaavat uutisia, jotka kertovat tuulen yllättävästä kääntymisestä ja saasteen leviämisestä, mutta eivät ryhdy kertomaan vakavista seurauksista. Pientä poikkeusta lukuun ottamatta he eivät myöskään näytä satoja kertoja toistettuja kuvia pommien ja säteilyn ihmisuhreista. Myös kaikki tämä, mikä on jätetty kertomatta, vahvistaa elokuvan tehoa. Atomic Cafe on johdonmukaisesti komedia ja vain todellisuus tekee siitä mustan.

Ywe Jalanderin (1982) ja Sakari Toiviaisen (1982) mukaan