Auringonpimennys (1981)

Coup de torchon/Solförmörkelsen
Ohjaaja: 
Bertrand Tavernier
Henkilöt: 
Philippe Noiret, Isabelle Huppert, Jean-Pierre Marielle, Stéphane Audran
Lisähenkilöt: 
kuvaus Pierre William Glenn
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
128 min
Teemat: 
BERTRAND TAVERNIER
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Jim Thompsonin romaanista
Mestariteoksessaan Auringonpimennys Bertrand Tavernier siirsi Jim Thompsonin amerikkalaisdekkarin tapahtumat 1930-luvun Ranskan Länsi-Afrikkaan. Philippe Noiret tulkitsee poliisia, jota pilkataan kohtalokkaasti yli sietorajan. Pierre-William Glenn vangitsi Afrikan hehkuvat värit, ja pääosissa nähtiin myös Isabelle Huppert, Stéphane Audran ja Jean-Pierre Marielle.

Bertrand Tavernierin Auringon pimennys on 1980-luvun kaunein elokuva. Se alkaa ja loppuu auringonpimennykseen. Näiden pisteiden välillä näemme sarjan aviorikoksia, useita erilaisia tapoja nöyryyttää kanssaihmisiä ja tummaihoisia, sekä kuusi enemmän tai vähemmän spontaania murhaa. Itse asiassa Auringon pimennys on yllytys murhaan täsmälleen siinä mielessä kuin olen ymmärtänyt Luis Bunuelin aikoinaan asettamaan jyrkähkön vaatimuksen. Toisaalta Bunuel sanoi myös, että enää on mahdotonta shokeerata ketään. Mutta se on toisarvoista sillä hetkellä kun elokuvan päähenkilö, Philippe Noiret’n esittämä pienen keskiafrikkalaisen kylän ranskalainen poliisipäällikkö vuodelta 1938, astelee kivääri tanassa rakastajattarensa aviomiehen eteen, pitää lyhyen jäähyväispuheen ja tyhjentää aseensa. Toisarvoiseksi Bunuelin väitteen tekee hiljaisuus, jonka tämä kummallinen, rituaalia hipova toimitus päättyessään synnyttää. Hetki on elokuvan surullisin ja hämmentävin siitäkin huolimatta, että teon motiivit ovat yhtä hämärässä kuin intohimojemme kohteet.

Auringon pimennys yhdistää eksotiikan eräänlaiseen arkipäivän hulluuteen, tilanteeseen jossa kaikki normaalin mielen painajaiset ovat toteutuneet ja toteutuessaan synnyttäneet uuden status quon: ”Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta”. Ranskalaiset siirtomaahallitsijat ovat alistaneet alkuasukkaat täydellisesti valtaansa, toinen maailmansota on syttymässä ja kaikki tuntuvat tietävän sen. Auringon pimentyminen elokuvan alussa on kuin merkki sodan syttymisestä. Lopussa kohtaus palaa ja viittaa heikosti tulevaan aikaan jota elämme, ja rohkeasti tulkiten voimme vetää tästä sen johtopäätöksen, että Tavernier pykii rinnastamaan ydinaseilla leikittelevän aikamme siihen maailmaan, jossa keskiafrikkalaisen siirtomaapoliisi eli joskus 1930-luvun lopulla. Tai sitten Tavernier ei yritä mitään näin helppoa rinnastusta.

Joka tapauksessa elokuva luo oudon metafyysisen ahdistuksen ilmapiirin, jonka konkreettisia symboleja ovat lähestyvä sota, uhkaavina ympärillä jatkuva liikkuvat alkuasukkaat ja kohtisuoraan taivaalta porottava aurinko. Tavernier keskittyy konkreettiseen eli ihmisiin ja maalaa näin maiseman. Hänen ei tarvitse paeta maailmanloppunäköihin sen enempää kuin tekniseen visualismiin, ei eksistenssin sen enempää kuin toiminnan ylikorostamiseen. Hän luo eräänlaisen pienoismaisen helvetin, jossa helvetti on toiset ihmiset. Ennen tätä oivallusta meillä on ollut kuitenkin 2 tuntia synnillisen hauskaa seuratessamme tätä absurdia näytelmää ihmisistä, joille lähestyvä sota, katastrofi tai vaikkapa ihanne ovat pelkkiä verukkeita sumeilemattoman itsekkäille, peittelemättömille toiminnoille. Itsekkyydestä sikiää ymmärtämättömyys ja rasismi, sokeus todellisen uhan ja kärsimyksen edessä. Ironista tässä on vain se, että Lucien Cordier on ainut ihminen, joka tajuaa vain afrikkalaisten jäävän tulevan sodan jalkoihin, mutta on liian voimaton puolustautumaan järkevästi ylivoimaisten vastustajiensa, välinpitämättömien maanmiestensä ja puolihullujen kolonialistien edessä. Välinpitämättömyyteen hän vastaa suurimmalla mahdollisella välinpitämättömyydellä: hän aloittaa henkilökohtaisen puhdistustyön.

– Pauli Pentti (Filmihullu 4/1983)