Wise Blood – Levoton veri (1979)

Wise Blood
Ohjaaja: 
John Huston
Henkilöt: 
Brad Dourif, Amy Wright, Harry Dean Stanton, Ned Beatty
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Benedict Fitzgerald
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
108 min
Teemat: 
HARRY DEAN STANTON 90 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Flannery O'Connorin romaanista
John Hustonin rouheassa Wise Blood – Levoton veri -elokuvassa (1979) sukelletaan lamaan ja uskontojen ja saarnaajien kilpalaulantaan Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Nuori sotaveteraani Hazel Motes perustaa oman kirkkonsa, joka saarnaa "totuutta ilman Kristusta". Harry Dean Stantonin esittämä ”sokea” saarnaaja levittää sanaa teinityttären kerätessä kolehdin.

Wise Bloodin kaltainen kirja taitaa vetää puoleensa kaikki kahelit.

Sain kirjeen, jonka mukaan sellaisia ihmisiä, joista minä kirjoitan, ei ole olemassakaan. Samana päivänä sain myös lehtileikkeen pastori Pikesta, jonka kotipaikka on Lebanon, Tennessee. Hän oli ylittänyt uutiskynnyksen teurastamalla uhrilampaan ristillä. Sain myös leikkeen pojasta nimeltä Jimmy Sneed, 13-vuotiaasta evankelistasta, joka oli hirttäyty­nyt, koska hänen äitinsä oli antanut hänelle selkään pojan oltua nenäkäs. Naapuri oli kommentoinut ‘Hän oli kunnon poika. Hän oli saarnaillut viime aikoina jonkin verran ja pärjännyt hyvin’.

Etelävaltioiden uskonto on tee-se-itse-uskontoa. Koska olen itse katolinen, se on minusta kiusallista, riipaisevaa ja synkän huvittavaa. Siinä on tiedostamatonta ylpeyttä, joka johtaa naurettavan uskonnollisiin kommelluksiin. Heillä ei ole vakiintuneita välineitä kerettiläisten tekojensa korjaamiseksi, ja niin he joutuvat sovittamaan ne hyvin dramaattisessa muodossa.

Ranskalaisten mielestä Erskine Caldwell on suuri kirjailija, joten ehkä he pitävät minustakin, kunhan käännös on vain tarpeeksi huono.

Omasta mielestäni kaikki hauska mitä olen kirjoittanut on enemmän kauheaa kuin hauskaa, tai vain hauskaa koska se on kauheaa, tai vain kauheaa koska se on hauskaa.

Huolestuttavinta minusta on jatkuvasti ristiriita, joka vallitsee yhtäältä pyhyyden vetovoiman ja toisaalta sen epäus­kon välillä, jota hengitämme ajan ilmasta.

– Flannery O’Connor (Wise Blood -elokuvan tiedote 1979)

Wise Bloodissa on poikkeuksellista se, että se on samanaikaisesti sekä jäljittelemättömän outo elokuva että tiivis­telmä koko John Hustonin tuotannosta. Jos teoksella on minkäänlaista suoraa edeltäjää hänen urallaan niin se on todennäköisesti satavuotisen sodan aikakauteen sijoittuva A Walk with Love and Death (1969): siinä kaksi rakastavaista luopuu maailmasta, joka tuntuu olevan luopumaisillaan itsestään. Vaelluksillaan sankari kohtaa uskonlah­kon, joka on löytänyt tien “puhtauteen” itsekastraation kautta. Vaikka voisi luulla, että harva elokuva voisi olla synkem­pi – nihilistisempi suhteessa maailmaan ja halveksivampi suhteessa yleisön odotuksiin historialliselta romanssilta – niin Wise Blood onnistuu siinä kyllä. Se ei enää edes käsittele rakastavaisia, vaan vain uskonlahkoa. Tie, jota sankari seuraa – hän kuuluttaa kaiken aikaa, että hän on luopunut itsekuoletukseen johtavasta Jeesuksen palvonnasta – johtaa lopulta itsensä silpomiseen. Odottamattomana kompensaationa on kuvallinen rikkaus (mistä A Walk with Love and Death yhtä odottamattomasti pidättyi).

Flannery O’Connorin 1950-luvulla julkaisema romaani kertoi väljästi omaan aikaansa sijoittuvan tarinan, ja eloku­vantekijät ovat viisaasti edelleen nykyaikaistaneet sen. Muuten he ovat pysyneet niin uskollisina alkuperäisen hengelle ja kirjaimelle kuin miltään sovitukselta voi odottaa. Tämä on kertomus uskonnollisesta itsekuoletuksesta, uskonnollises­ta kiihkosta joka levittäytyy jokaiselle elämän alueelle niin, että pieninkään arkinen askare ei jää huomaamatta. Kaikki on kaamealla, koomisella tavalla ritualisoitua ja jokaisesta rationaalisuuden rippeestäkin puhdistettua. Ympäristö ja näkökulma ovat hätkähdyttävän nykyaikaisia. Hazel Motes kiiruhtaa kiiluvin silmin, vartalo kärsimättömässä etukenos­sa pitkin kärsimystietään. Hän janoaa sovitusta syyllisyytensä taakasta, samalla kieltäen myöntämästä niin sovituksenha­luaan kuin syyllisyyttäänkään. Tausta on realistisen nykypäiväinen autoineen, kauppoineen ja katuineen. (Kuvauspaik­kana oli Georgia ja Maconin kaupunki, vaikka tapahtumapaikan saattaa olla tarkoitus olla romaanin tavoin Tennessee.) Heti tarinan siirtyessä maaseudulle epäsuhta ja ristiriita kasvaa mikäli mahdollista entisestään. Tulee mieleen Asfalttiviidakon loppujakson bukolinen miljöö, jonne päähenkilö, ikuinen häviäjä, raahautuu kuolemaan. Kertoo paljon sekä Hustonin ankarasta skeptisismistä että hänen voimastaan elokuvantekijänä että hän pystyy tekemään oikeutta O’Connorin täsmälliselle, mustan humoristiselle mutta ei koskaan pilkalliselle tavalle kuvata näitä pakkomielteitä.

Elokuva on uskonnollisten asenteiden katalogi, vaikka niitä ei aina sellaisina esitetäkään. Ne kiinnittyvät jokapäiväi­simpiinkin asioihin aivan kuin ne ilmentäisivät itsestään selvää lakia. Hazelin tulinen vakaumus ostamansa rikkinäisen auton sisäisestä hyvyydestä tarjoaa kestävimmän vasta-argumentin Jeesus-saarnaajille: mies, jolla on hyvä auto, ei tarvitse muuta oikeutusta. Enoch Emery odottaa ujosti, että hänen identiteettiongelmansa ja yksinäisyytensä ratkeavat jonkin sisäisen voiman, “wise bloodin”, ansiosta, jota hän itse ei voi hallita. Hazel kiehtoo vuokraemäntäänsä siinä määrin, että mitä omituisemmaksi hän muuttuu, sitä lujemmin tämä päättää pitää Hazelista kiinni. Jopa Hazelin liikenne­poliiseilta kuulemat turvallisuusohjeet esitetään ikään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia.

Ottaen huomioon miten laajasti etelävaltioiden revivalismia on käytetty viime aikojen amerikkalaisen elokuvan värikkäänä taustana on mielenkiintoista havaita, että Hustonin kaltaisella vanhanaikaisella moralistilla (mitä tulee ihmisten uskomuksiin ja harhakuvitelmiin) ja ankaroituneella pragmaatikolla tuntuu olevan varmin vaisto sen suhteen mistä tällaisen uskonnon ideologiassa ja elämäntyylissä on kyse.

– Richard Combsin mukaan (Monthly Film Bulletin, January 1980) AA 7.10.1996