Shakinpelaajat (1977)

Shatranj ke khilari/Schackspelarna
Ohjaaja: 
Satyajit Ray
Henkilöt: 
Sanjeev Kumar, Saeed Jaffrey, Amjad Khan
Maa: 
Intia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
122 min
Teemat: 
SATYAJIT RAY
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
hindin-, englannin- ja urdunkielinen
Satyajit Rayn Shakinpelaajat (1977) kertoo kahdesta veltosta nabobista (Saeed Jaffrey, Sanjeev Kumar), joiden intensiivinen shakkipeli peilaa kansakunnan kohtaloita feodalismin ja kolonialismin ristipaineessa vuoden 1856 Lucknowissa, brittikenraalin (Richard Attenborough) valmistellessa Oudhin valtion liittämistä imperiumiin.

Shakinpelaajat ei ole intialaisen mestarin Satyajit Rayn kaikkein tyypillisintä tuotantoa: se on bengalilaisen ja bengalin kielellä työskennelleen ohjaajan ensimmäinen hindinkielinen elokuva ja ulkoisilta puitteiltaan hänen ensimmäinen suurelokuvansa näyttävine joukkokohtauksineen, kalliine historiallisine pukuineen ja lavasteineen. Silti Shakinpelaajat jättää enemmän intiimin kamarielokuvan kuin spektaakkelin vaikutelman. Sen runkona on historiallinen episodi vuodelta 1857, jolloin britit ottivat hallintaansa Oudhin, viimeisen Intian itsenäisistä pienistä kuningaskunnista. Poliittisen murroksen rinnalla Ray kuljettaa tragikoomista tarinaa kahdesta joutilaasta ylimyksestä, jotka uhraavat shakinpeluulle kaiken: avio-onnen, maansa kohtalon, kunniakkaat esi-isät.

Shakinpelaajat on samalla kertaa satiirinen ja nostalginen kuvaus historiallisen tilanteen monista langoista ja mielleyhtymistä. Se on elokuva vallasta ja rappiosta, nousukasmaisen siirtomaavallan ja hienostuneen vanhan kulttuurin yhteenotosta. Oudhin viimeinen kuningas on etevä runoilija ja säveltäjä, ja omistautunut taiteen nautinnoille yhtä hartaasti kuin shakinpelaajat intohimolleen, mikä tekee kuningaskunnasta helpon saaliin häikäilemättömälle läntiselle kolonialismille. Vastakkain on kaksi kertaa kaksi maailmaa: toisaalta länsimainen ja intialainen, toisaalta runouden ja realiteettien maailma. Briteille ei ole vaikeaa käyttää kuninkaan tehottomuutta hallintomiehenä tekosyynä vallan anastukselle.

Ray suodattaa vakavan aiheensa vuoroin puhtaasti koomisten, vuoroin lähes haikeiden sävyjen läpi niin että Shakinpelaajista muodostuu sekä elegia katoavalla ajalle että kritiikki sen tehottomuutta kohtaan. Ray ironisoi niin kuningasta, shakinpelaajia kuin brittejäkin, mutta lähestymistapa on kautta linjan humaani ja huumorilla silattu. Kuningas Wajid saattaa näyttää pateettiselta hahmolta innostuksessaan runouteen ja musiikkiin, samalla kun hänen harrastuksessaan on viattomuutta ja puhtautta, joka on arvokkaampaa kuin kenraali Outramin kärkevä tehokkuus. Wajid ei valita kohtaloaan ja ymmärtää heikkoutensa; epäilemättä britit pystyvät hoitamaan paremmin maan talouden ja hallinnon, mutta kenen hyväksi ja minkä kustannuksella?

Intian oman kulttuurin vähittäinen vetäytyminen taka-alalle on muuan Rayn elokuvan keskeisistä teemoista. Shakki on muuan vertauskuva perinteen ja pelin säännöistä tilanteessa, jossa historiaa ja edistystä toteutetaan. Brittien vallattua kaupungin miehet jatkavat vanhan intialaisen pelin pelaamista brittiläisin, nopeampaan peliin tähtäävin säännöin. Vanhat intialaiset perinteet eivät ole murrettavissa, mutta ne muuttuvat ja mukautuvat yhtä kaikki ajan myötä, eikä paluuta entiseen ole.

— Sakari Toiviaisen (1981), Pertti Avolan (1981) ja muiden lähteiden mukaan