Perhetarina (1961)

Kohayagawa-ke no aki/En familjehistoria
Ohjaaja: 
Yasujiro Ozu
Henkilöt: 
Ganjiro Nakamura, Setsuko Hara, Yoko Tsukasa
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Kogo Noda
Maa: 
Japani
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
103 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Perhetarina (Kohayagawa-ke no aki, 1961), kuvaus perinteen ja nykyisyyden ristiriidasta, kertoo leskeksi jääneestä saketehtailijasta, joka etsiytyy elämänsä ehtoolla ex-rakastettunsa luokse kolmen tyttärensä tyrmistykseksi. Komediana alkava teos tuntuu muista poikkeavalta, sillä Ozu työskenteli vaihteeksi Toho-yhtiölle.

Ozun toiseksi viimeisen elokuvan alkuperäinen nimi tarkoittaa “Kohayagawa-perheen syksyä”. Kansainvälinen nimi on ollut vaihtelevasti “Varhaissyksy”, “Myöhäiskesä” tai “Kesän loppu”. Harhaanjohtava ei ole suomalainen nimikään, sillä se kattaa aiheen ja pitää sisällään Ozun keskeisen teeman, joka aina on ollut perheyhteisö ja sen muutokset. Nyt tarinan keskiössä on perhe, jonka liikeyritys on sukupolvien ajan toiminut riisiviinin valmistajana. Perheen pää on vetäytymässä syrjään, samalla kun uudenaikaisen kilpailun paine pakottaa perheyrityksen harkitsemaan sulautumista suurempaan ketjuun.

Tämä on yksi oire murroksesta. Toinen taistelu käydään perheen sisällä: tyttärillä on omat naimahuolensa ja ristiriitaiset pyrkimyksensä, mutta yhdessä ja kuolleen äitinsä nimissä he paheksuvat isäänsä, joka vanhoilla päivillään löytää entisen rakastajattarensa ja ryhtyy jälleen elämään täysin siemauksin. “Myöhäiskesän kuumuus on ankara” huokaa vanhus. Eräällä karkumatkallaan rakastajattarensa luokse hän saa sydänkohtauksen. Kesä loppuu, vuodenaika ja sukupolvi vaihtuvat. Vastaavia perhejännitteitä, uuden ja vanhan yhteentörmäyksiä Ozu kuvasi koko uransa ajan. Intiimin perhetarinan rinnalla Coca-Cola, baseball ja amerikkalaiset sotilaat kertovat myös laajemmasta kulttuurin murroksesta. Perinteiset asut vaihtuvat länsimaisiin vaatteisiin, lapset pyrkivät itsenäisiin ratkaisuihin. Länsimaiset mainosvalot ja tapakulttuuri tunkeutuvat japanilaiseen kaupunkimaisemaan. Tämän murroksen edessä Ozu pystyy säilyttämään monimielisen hymynsä, jossa on sekä lempeää suvaitsevaisuutta että kitkerää ironiaa. Kuoleman edessä kirkastuvat kestävät arvot kuten myös muutoksen väistämättömyys: isän hautajaisiin, menneen maailman nostalgiaan sekoittuu optimismia, kun nuorin tytär päättää lähteä omille teilleen.

Lopussa hautajaisvieraat kulkevat sillan yli uuteen aikaan. Kun vanhan polven edustaja nousee krematorion piipusta savuna taivaalle, uusi polvi jatkaa elämää omalla tavallaan. Jakso välittää kuulaan tunteen sekä menetyksestä että elämän jatkuvasta kierrosta. “Elämä on niin katoavaista”, sanoo rakastajatar. “Uusi korvaa vanhan. Kuinka onnistuneesti luonto työskenteleekään”, puhelevat pellolla työskentelevät talonpojat, joihin Ozu näennäisen asiaankuulumattomasti leikkaa. Tällaisista latteuden ja ylevyyden yhdistelmistä Ozu luo runollisen kudoksensa. Hänen aiheensa ovat maailman yksinkertaisimpia ja vaikeimpia, ja niitä varten hän hioi vastaavan tyylin, joka viimeisissä elokuvissa kimmelsi läpikuultava kirkkaana ja pettävän eleettömänä, “transsendentaalisena” tavalla joka ei mystifioi, mutta jättää tilaa mysteerille.

– Sakari Toiviaisen (1981) ja muiden lähteiden mukaan