Laskeva aurinko (1967)

Joi-uchi/Uppror
Ohjaaja: 
Masaki Kobayashi
Henkilöt: 
Toshiro Mifune, Yoko Tsukasa, Tatsuyoshi Ehara
Maa: 
Japani
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
121 min
Teemat: 
ARKISTON AARTEITA: 50 VUOTTA SITTEN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Japanilaisen Masaki Kobayashin Laskeva aurinko (Joi-uchi, 1967), pääosissa Toshiro Mifune ja Tatsuya Nakadai, on samuraielokuvista suurimpia. Ylpeä samurai kieltäytyy alistumasta lääninherran mielivaltaan; taistelukohtauksia pohjustavat intensiiviset mietiskelevät jaksot.

Masaki Kobayashi (1916–1996), "maailman pisimmän elokuvan" (kolmiosainen Ihmisen kohtalo, 1951–61), Harakirin (1962) ja Kwaidanin (1964) tekijä, esittää Laskevassa auringossa uuden muunnelman perusaiheestaan: ihmisyyden ehdoista moraalisessa valintatilanteessa. Aika on 1700-luvun alku, jolloin Tokugawa-hallinto oli vakiintunut ja vakiinnuttanut jyrkästi hierarkisen yhteiskuntajärjestelmän, johon kuului samuraitten ehdoton uskollisuus ja kuuliaisuus lääninherralleen ja klaanin johtajalle.

Kuten aina, järjestelmän kukoistus sisälsi myös sen tuhon siemenet: ilmaantuivat ensimmäiset merkit yksilön ja järjestelmän ristiriidasta, yksilön kapinasta. Tällaisen tapauksen Kobayashi Laskevassa auringossa kuvaa samurai Sasaharan kohtalon kautta; samurai ei alistu herransa mielivaltaan, jolla tämä ensin naittaa jalkavaimonsa Sasaharan pojalle ja sitten haluaa naisen takaisin onnelliseksi osoittautuneesta liitosta, kun tästä on tullut hänen oman perillisensä äiti.

Hyökkäyksessään feodaalista samuraikoodia ja sen yksilöitä hyväksikäyttävää valtaa vastaan Laskeva aurinko on helposti koettavissa viisi vuotta aikaisemmin Harakirin rinnakkaisteokseksi. Kobayashi asettaa vastakkain samuraikunnian ja ihmisen oman arvokkuuden, ja kuten Harakirissä, hän asettuu varauksetta jälkimmäisen puolelle.

Kobayashi vie läpi tarinan jäntevällä, niin ikään Harakiristä muistuttavalla ankaran arkkitehtonisella tyylillä. Itse asiassa Kobayashi on rakentanut elokuvansa ikään kuin jättiläismäiseksi shakkipeliksi, jossa kiihkeää toiminnan purkausta edeltää pitkä mietiskelevä tauko kuin ennen jokaista uutta siirtoa ja jossa hän käyttää lavasteiden symmetriaa – kaikuvia huoneita ja tyhjiä pihoja henkilösommitelmineen – kuin shakkilaudan ruutuja. Monissa kohtauksissa, havainnollisimmin lopun suurenmoisen upeasti koreografioidussa miekkataistelussa, hiljaisuudet, tauot ja toiminnan valmistelu kiinnittävät ja ansaitsevat huomiota enemmän kuin itse toiminta. Lopputuloksessa on Corneillen murhenäytelmän muodollista ankaruutta ja intohimoa: yksinkertaisen puhtaan tarinan jännitettä pitävät yllä tunteen syvät kaivot, kunnes kaikki räjähtää ilmoille lopun loistavassa, tarkoituksettomassa, verisessä miekkamittelössä.

– Audie Bockin (Japanese Film Directors, 1978), Tom Milnen (Monthly Film Bulletin, March 1968) ja muiden lähteiden mukaan