Nashville (1975)

Ohjaaja: 
Robert Altman
Henkilöt: 
Keith Carradine, Geraldine Chaplin, Lily Tomlin, Shelley Duvall, Ned Beatty
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Joan Tewkesbury
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
161 min
Teemat: 
ROBERT ALTMAN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Hollywoodin studiojärjestelmän päätyttyä 1960-luvulla esiin nousivat uudet tekijät. Robert Altman uhmasi perinteistä kerrontaa rikotuilla, monihenkilöisillä antieepoksillaan. Metodi täydellistyi mahtavassa, epäkunnioittavassa USA:n 200-vuotiselokuvassa Nashville (1975), jonka ainutlaatuisen äänikudelman loi Alan Rudolph.

”Dialektinen kollaasi epätodellisesta”, luonnehti pop-laulaja Brenda Lee Altmanin elokuvaa Nashville heti ensi-illan jälkeen. Näinä aikoina, jolloin amerikkalainen lehdistö on täynnä huumoritonta retoriikkaa ”Watergaten todellisesta opetuksesta”, ”kulttuurimme epäonnistumisesta”, ”putoamisesta eksistentiaalisen tyhjyyden pitkään inhottavaan kauhuun” ja muita yhtä vakavia asioita – millä kaikella enimmäkseen tarkoitetaan, että elokuvan on käsiteltävä ”kaikkea” (toisin sanoen valtakunnan tilaa) ennen kuin se voi käsitellä mitään – on virkistävää löytää joku joka viimein osuu asian ytimeen. Jos Leen kommentti oli tarkoitettu iskuksi, se kannattaa nostaa esiin kunnianosoituksena. Sillä jos Nashville selvästikin on kiehtovin kaupallinen amerikkalainen elokuva vuosiin, niin sitä se on ennenkaikkea idealtaan ja rakenteeltaan, ei niinkään nykyisen muotoisena esityksenä.

Alun mainoksista, vaalikampanjaiskulauseista ja Haven Hamiltonin hilpeän liukkaasta 200-vuotishymnistä lähtien Nashville näyttäytyy kaksiteräisenä satiirina käsittelemästään aiheesta, eivätkä sen pilkkanuolet osu harhaan, jos kohta jatkossa näkökulma laajenee niin, että mukaan mahtuu muutakin kuin hullutuksia. Mutta varsinaisen värinän ja elämän elokuvalle antaa vastakkaisten asenteiden ja erilaisten todellisuuksien rikas ”dialektinen kollaasi”, ja jos tälle hyllyvälle pohjalle sotketaan moralistisia arvostelmia, niin elokuvan ansiot hämärtyvät täysin. Itse asiassa elokuva ylistää amerikkalaista elämänmuotoa yhtä paljon kuin se tekee sitä naurunalaiseksi – ja usein se tekee molempia samanaikaisesti – ja sen loistavilla näyttelijöillä ja yleisöllä on liian paljon liikkumatilaa, jotta ne asettuisivat minkään yksioikoisen teesin palvelijoiksi.

Altman ja hänen työtoverinsa ovat rakentaneet elokuvan tarinan monista päällekkäisistä ja limittäisistä osista. Käsikirjoittaja Joan Tewkesburylla oli pääasiallisena ohjenuoranaan Altmanin pyyntö liittää ja rinnastaa country-musiikin miljöö politiikkaan, huipentuma salamurha. Näyttelijöille annettiin tilaisuus valita käsikirjoituksen valmiin vuoropuhelun tai itse kirjoittamansa tekstin välillä ja monet saivat lisäksi säveltää ja kirjoittaa omia laulujaan (tavallisesti yhdessä Richard Baskinin kanssa). Tämän lähtökohtana oli ajatus, että jokaisella on mahdollisuus osallistua country-musiikin kuten politiikankin leikkiin. Samaten Thomas Hal Phillips sai tehtäväkseen vetää esivaalikampanjaa – elokuva sijoittuu USA:n 200-vuotisjuhlallisuuksien vuoteen 1976 – näkymättömälle sepitteelliselle ehdokkaalle nimeltä Hal Phillips Walker. Altmanille tyypillisen improvisoinnin mahdollisuuksia laajensi viimein jo elokuvassa California Split kokeiltu äänijärjestelmä, jossa käytetään useita kuvan ulkopuolisia mikrofoneja, joiden volyymitasoja voidaan muuttaa miksausvaiheessa.

– Jonathan Rosenbaum (Sight and Sound, Autumn 1975)