Yakuza – samuraitten kirous (1975)

The Yakuza/Yakuza - samurajernas förbannelse
Ohjaaja: 
Sydney Pollack
Henkilöt: 
Robert Mitchum, Ken Takakura, Lee Chirillo, Brian Keith, Eiji Okada, James Shigeta
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Paul Schrader, Robert Towne
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
123 min
Teemat: 
RIKOLLINEN 1970-LUKU II
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
englannin- ja japaninkielinen
Sydney Pollackin Yakuza – samuraitten kirous (The Yakuza, 1974) on tyylitajuinen, perehtynyt sovellus japanilaisista rikoselokuvista – käsikirjoittajat Paul ja Leonard Schrader olivat lajin johtavia länsimaisia tuntijoita. Kidnappausta Kaukoidässä selvittävä sotaveteraani Kilmer (Robert Mitchum) ja alamaailman koodit tunteva Ken (Ken Takakura) rakastavat samaa naista.

Japanissa toimiva amerikkalainen liikemies George Tanner ottaa yhteyttä armeijakaveriinsa, yksityisetsivä Harry Kilmeriin (Robert Mitchum), jouduttuaan kiristyksen kohteeksi asekauppojen hieromisen yhteydessä. Tanner tarvitsee apua rikollisjärjestön sieppaaman tyttärensä pelastamisessa. Sodanjälkeisen miehityksen ajoilta Japanin piirejä tunteva merijalkaväen mies Kilmer suostuu tehtävään, jonka yhteydessä hän kohtaa uudelleen kaksi vanhaa tuttavaa, entisen rakastettunsa Eikon (Keiko Kishi) ja yakuzagangsteriksi ryhtyneen Kenin (Ken Takakura).

”Japanilaisella gangsterielokuvalla on korkeammat pyrkimykset kuin länsimaisilla vastineillaan”, Paul Schrader kirjoitti artikkelissaan Yakuza-eiga: A primer (Film Comment 1/1974). ”Se ei tavoittele yhteiskunnallista kannanottoa vaan moraalista totuutta.”

Essee ilmestyi vähän ennen Japaniin sijoittuvaa Hollywood-jännityselokuvaa The Yakuza, jossa Schrader oli keskeinen käsikirjoittaja. Artikkeli osoittaa Schraderin sisäistäneen yakuza-elokuvien historian, juonikaavat, tekijät, tähdet, ihmiskuvan ja moraalin niin perusteellisesti kuin länsimaiselta elokuvantekijältä on lupa vaatia – aikaan, jolloin genre kukoisti mutta teokset olivat Kaukoidän ulkopuolella tuntemattomia ja miltei mahdottomia nähdä.

Paul Schraderin yhdyshenkilö itään oli hänen isoveljensä Leonard Schrader (1943–2006), joka välttyäkseen Vietnamin sodalta oli hakeutunut 1960-luvun lopulla Kioton yliopistoon opettamaan englantia ja amerikkalaisen kirjallisuuden historiaa. Peter Biskindin kirjan Easy Riders, Raging Bulls (Simon & Schuster, 1998) mukaan työrupeama katkesi, kun väkivaltaiset vasemmistoradikaalit valtasivat yliopiston ja opetus keskeytettiin. Leonard Schrader alkoi aikansa kuluksi istua baareissa ja päätyi viettämään aikaa perinteikkään ja suuren yakuzajärjestö Yamaguchi-gumin kriminaalien seurassa. Hän alkoi kehitellä romaania Japanin alamaailmasta. Paul Schrader oli käsikirjoittajana läpimurron kynnyksellä – Taksikuskin käsikirjoitus herätti kiinnostusta, mutta tuottajat eivät rohjenneet tarttua siihen – ja kannusti muokkaamaan aiheesta elokuvakäsikirjoituksen veljesten yhteistyönä. Ankaran uskonnollisen kotikasvatuksen saaneet Schraderit pitivät syyllisyydentuntoa parhaana kannustimena. Kirjoitusprosessin aikana he tuhlasivat vähiä rahojaan uhkapeleihin saadakseen varmasti huonon omatunnon.

Tekstistä tuli kaupallisesti arvokasta tavaraa: filmausoikeudet huutokaupattiin tuolloin ennätysmäiseen 325 000 dollarin hintaan ja veljesparin lojaaliutta koeteltiin kuin gangsterielokuvassa. Paul sai veljeään isomman siivun palkkiosta ja alkuteksteissä tarinan tekijäksi ilmoitettu Leonard jäi ilmeisen epäreilulla tavalla vaille käsikirjoituskrediittiä. Martin Scorsese osoitti kiinnostusta hankkeeseen, mutta ohjaajaksi valittiin tunnetumpi Sydney Pollack. Kun Warner-studio vielä palkkasi nimekkään Robert Townen (Chinatown) hiomaan käsikirjoitusta, tuloksena oli kiehtova kahden kulttuurin toimintadraama, jonka sisältöä on vaikea enää ”henkilöidä” kehenkään – tekijyys ja dramaturgiset ansiot jakautuvat liian monen etevän kertojan kesken.

Schraderit palasivat Japaniin viimeisessä yhteistyössään Mishima: elämän neljä lukua (1984), päähenkilönä kansalliskiihkoilijaksi ajautunut kirjailija Yukio Mishima, joka oli yakuza-elokuvien ahkera kuluttaja ja puolestapuhuja. Paul Schraderin esseen mukaan lajityyppi lietsoi 1970-luvun Japanissa sekä oikeiston että vasemmiston ääriliikkeiden taistelutahtoa. Genren moraalissa saattoi piillä fasismin siemeniä, mutta kaikki oli suhteellista: ”Likaisen Harryn ja Kummisedän avoimeen fasismiin tottuneille amerikkalaisille nämä elokuvat näyttäytyvät kirkkaasti humanitaarisina.”

– Lauri Lehtinen 14.12.2016