Tyttö kadulta (1971)

Permette? Rocco Papaleo/Flickan från gatan/Excuse Me, My Name Is Rocco Papaleo
Ohjaaja: 
Ettore Scola
Henkilöt: 
Marcello Mastroianni, Lauren Hutton
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
104 min
Teemat: 
ETTORE SCOLA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
English version
Tyttö kadulta (Permette? Rocco Papaleo, 1971) on likipitäen Marcello Mastroiannin soolonumero entisenä nyrkkeilijänä ja Kanadaan emigroituneena kaivosmiehenä, yksinkertaisena ja hyväsydämisenä sieluna, joka saapuu Chicagoon ja törmää mitä kummallisimpiin ihmisiin ja ilmiöihin. Sosiaalinen satiiri on jälleen ohjaaja Ettore Scolan laji, mutta siirrettynä amerikkalaiseen miljööseen.

Tyttö kadulta on Ettore Scolan uralla omalaatuinen syrjähyppy yli valtameren, vieraaseen maahan ja miljööhön. Lähinnä elokuva on nähtävä luonnetutkielmana sisilialaisesta emigrantista ja entisestä nyrkkeilijästä, joka vierailee Chicagossa kaivosmiesystäviensä luona nähdäkseen erään nyrkkeilyottelun. Elokuva on likipitäen Marcello Mastroiannin soolo; joka tapauksessa hän kannattelee ohutta tarinaa kohtaamisista ja yhteentörmäyksistä tavalla, joka on otettava tai jätettävä.

42-vuotias Rocco Papaleo on työskennellyt 20 vuotta kaivosmiehenä vieraassa maassa mutta säilyttänyt lapsellisen viattomuutensa, optimisminsa, uskonsa ihmisiin, lähimmäisenrakkauteen, ystävyyteen ja solidaarisuuteen. Hänen muutamaksi tunniksi kaavailemansa vierailu Chicagoon saa uuden suunnan, kun hän sattumalta kohtaa Jennyn, nuoren mallin, joka rohkaisee häntä jäämään kaupunkiin pidemmäksi aikaa. Seuraavien päivien kuluessa Rocco törmää ongelmiin ja ristiriitoihin, joista hän on aikaisemmin vain epämääräisesti kuullut ja kokee muodonmuutoksen. Ystävien jätettyä ja Jennyn petettyä Rocco on rakkauden ja kumppanuuden tarpeessaan niin turhautunut, että hän kääntyy epätoivoiseksi pessimistiksi, toinen käsi valmiina pommin liipaisimella.

Tässä elokuvassa Scola ei ole kotikentällään, mikä ilmenee hieman epämääräisenä otteena ja tiettynä puolivillaisuutena. Luonnetutkielma, Roccon kehityskertomus, ei edes Mastroiannin tulkintana pysty kannattelemaan pitkää elokuvaa, niin paljon kuin Scola yrittääkin juurruttaa kuvaustaan sosiaaliseen todellisuuteen ja niin kiehtovasti kuin taustalla koko ajan vaikuttava Chicago-miljöö onkin vangittu. Sympatiat Roccon hahmoa kohtaan uhkaavat tyrehtyä hyvissä ajoin ennen loppua, sillä henkilökuva sisältää yliannoksen lapsenuskoista sydämellisyyttä, ja miehen vaellukset ovat alituisessa vaarassa jäädä hitaalle tyhjäkäynnille. Myöskään Scolan ilmeisesti tavoittelema sosiaalinen satiiri ei toteudu toivotulla tavalla, sillä Roccon kohtaamat ihmiset ovat niin selvästi outoja lintuja ja marginaalihahmoja, ettei heitä voi pitää millään muotoa Chicagoa edustavina tyyppeinä.

Mastroianni vie roolinsa läpi tutulla mutta oikeastaan varsin passiivisella bravuurilla. Lauren Hutton kehittää värinöitä mallityttönä, joka ajattelemattomasti rohkaisee Roccoa ja lopulta nöyryyttää tätä. Kuvaus on vankkaa työtä, mutta leikkauksessa on pituuden ja rytmin puolesta tiivistämisen varaa. Musiikki sisältää hyvin sovitettua country & westerniä.

– Werb.:n (Variety 1.12.1971) ja muiden lähteiden mukaan ST 2.8.1994