Roma Bene - makeaa elämää (1971)

Roma bene
Ohjaaja: 
Carlo Lizzani
Maa: 
Italia/Ranska/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
100 min
Teemat: 
USKOMATON ITALIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Neorealisti Carlo Lizzani tarjosi kriittisiä ajankuvia vuosikymmenestä ja lajityypistä toiseen. Roma bene – makeaa elämää (1971) on mehevä näky 1970-luvun Rooman nuorekkaiden uusrikkaiden luksuskuplasta, johon lain koura ei yllä. Naiskauneutta edustavat Virna Lisi, Senta Berger, Irene Papas ja Michèle Mercier. Oscar-voittaja Luis Enriquez Bacalovin jytä säestää svengaavaa turmiosatiiria.

Italialainen ohjaajaveteraani Carlo Lizzani (1922–2013) ilmoitettiin vuonna 2005 Sodankylän elokuvajuhlien kunniavieraaksi, mutta joutui työkiireitten takia perumaan matkan Lappiin. Suomen-vierailu ei olisi ollut ensimmäinen, sillä 1980-luvun alussa Lizzani kävi Helsingin Hanasaaressa kansainvälisen elokuvakerholiiton puheenjohtajana. Lizzani oli italialaisia virtauksia seuranneen Jörn Donnerin vanha tuttava ja nuoruuden innoittaja. 20-vuotias Donner tutustui Lizzaniin Roomassa keväällä 1953. Seuraavana vuonna Donner luonnehti Vapaa sana -lehdessä, että Lizzani on ”eräs nykyhetken parhaimmista ohjaajista” ja siteerasi tämän näkemyksiä: ”Tulee aina olemaan tarvetta valaista yhteiskuntaa ja sen ongelmia. Uusrealismi on vasta alussa. Se ei ole vielä kartoittanut yhteiskunnan valtavia ristiriitoja täydellisesti.”

Elokuvan vuosikirjan 1954 artikkelissa ”Tie elokuvamme tulevaisuuteen” on osio ”Esimerkki Lizzani”, jossa Donner ihailee kriitikosta ohjaajaksi edenneen Lizzanin rohkeutta perustaa oma yhtiö ja tuottaa itse ensimmäiset elokuvansa Achtung! Banditi ja Ai margini della metropoli, mistä konservatiiviseen studiotuotantoon jämähtäneet suomalaiset voisivat ottaa mallia. ”Realismin uudet sukupolvet” -jutussa (Vapaa sana 1956) Donner laskee Lizzanin ”uusrealismin” toisen polven kärkinimiin Giuseppe De Santisin, Michelangelo Antonionin ja Federico Fellinin ohella. ”Lizzani on kommunisti, hänen elokuvansa kuvastavat ainakin osaksi hyvin syvällä tavalla aikamme ristiriitoja. On itsestään selvää, ettei ainoakaan hänen erinomaisista elokuvistaan ole löytänyt tietänsä Suomeen.” 

Lizzanin 1960- ja 1970-luvun tyypillistä tuotantoa ovat vauhdikkaat rikosdraamat (tunnetuimpana Rosvoja Milanossa, 1968), jotka pohjautuvat niin usein tositarinoihin, että Lizzanin voi katsoa pitäneen kiinni realistisesta kriittisyydestään. Myös musta komedia Roma bene perustuu joiltain osin tositapauksiin. La dolce vita -henkisiä kuvioita 1970-luvun jytäaikaan päivittävän teoksen toinen taustahahmo on neorealismin kovin kaupallinen menestyjä, tuottaja Dino de Laurentiis.

Nino Manfredin esittämä poliisitarkastaja penkoo urbaanin yläluokan sotkuja, jotka osoittavat toistuvasti, että lakikoneisto ei kohtele hyväosaisimpia järin ankaralla kädellä. Pintaliitäjien kuviot sisältävät koruvarkauksia, kiinteistöhuijauksia, panttivankidraamaa, sunnuntaimetsästäjien holtitonta ammuskelua ja merihätään joutumista. Aikakauden vasemmistolaiset virtaukset eivät säästy satiirilta: maolaisuus on rahassa rypevien bilettäjien uusin trendi.

Elokuvan lavastuksesta vastasi Flavio Mogherini (1923–1994), Mario Bavan Diabolikin lavastaja, joka ryhtyi 1970-luvulla ohjaajaksi ja teki arvostetun giallon Tyttö keltaisessa pyjamassa. Mogherininin tytär on Italian ulkoministerinä toiminut korkea EU-virkailija Federica Mogherini, joka vieraili Suomessa viimeksi pääministeri Juha Sipilän isännöimänä lokakuussa 2018.

– Lauri Lehtinen 24.10.2018