Mitä näenkään!?! Mitä näenkään!?! (1971)

Wat zien ik?/Vad ser jag!?! Vad ser jag!?!/Any Special Way
Ohjaaja: 
Paul Verhoeven
Henkilöt: 
Ronnie Bierman, Sylvia de Leur, Piet Römer
Maa: 
Alankomaat
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
85 min
Teemat: 
PAUL VERHOEVEN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
English version
Paul Verhoevenin kokoillan debyytti Mitä näenkään!?! Mitä näenkään!?! (1971) vie Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle. Neuvokkaat sankarittaret, itsensä myymisen realiteetit ja keskiluokan satiiri vakiintuivat Verhoevenin aiheistoon. Ensi-iltakierros keräsi kolme ja puoli miljoonaa katsojaa.

Alankomaissa kaupallinen seksi on perinteisesti ollut valtion sääntelemä mutta ei kriminalisoima ilmiö. Hollantilaiset alan ammattilaiset alkoivat ensimmäisinä maailmassa huolehtia oikeuksistaan järjestäytymällä ammattiliitoksi. Paul Verhoevenin kokoillan debyyttielokuvassa Mitä näenkään!?! Mitä Näenkään!?! amsterdamilainen prostituutio näyttäytyy työelämän muotona ja ikkunana keskiluokan eroottiseen alitajuntaan. Keskiössä on kaksi naista, ystävykset Nel (Sylvia de Leur) ja ”Blondi-Greet” (Ronnie Bierman), joiden toveruus jatkuu, vaikka toinen lopettaa ilotyttökuviot löydettyään tylsän mutta turvallisen porvarismiehen. Intiimipalvelujen valikoima painottuu koomisiin ja makaabereihin roolileikkeihin. Verhoeven-elokuvan katsojan peruskommentilta kuulostava ”Mitä näenkään”, on dominahahmon huudahdus 1800-luvun sisäkön tamineissa touhuavalle miesasiakkaalle.

Ohjaajan mukaan elokuvan kantava idea on marxilaisen yhteiskuntanäkemyksen sovinnollinen muunnelma, jossa solidaarisuus yli luokkarajojen on toisinaan mahdollista. Komedian pinnan alla ei liiku järin painavia ajatuksia, mutta kokonaisuus on sujuva, hyväntuulinen ja svengaavan tyylitajuinen. Ensi-iltakierroksellaan Alankomaiden siihen asti katsotuimman (nykytilastoissa neljäntenä olevan) elokuvan menestys oli rohkaiseva potku sekä nuorille tekijöille että koko alalle.

Kabareetähtenä tunnetun Albert de Molin (joka esittää elokuvassa koppavaa sokkotreffikumppania) samannimisen tositarinakirjan filmatisoinnin alullepanija oli saksalais-hollantilainen tuottaja Rob Houwer. Aiemmin lyhytfilmejä ja tv-ohjelmia tehnyt Verhoeven tarttui tilaisuuteen ohjata pitkä teatterielokuva, koska toista ei välttämättä koskaan tulisi – hollantilainen elokuvateollisuus oli ollut 1960-luvun ajan niin horjuvalla pohjalla, että kotimaisia ensi-iltoja ei useana vuonna valmistunut lainkaan. Verhoevenin ainoa ehto oli hänen Floris-sarjansa kirjoittaneen Gerard Soetemanin kiinnittäminen skenaristiksi. Menestys ankkuroi kaksikon ”yleisöelokuvan” piiriin vahvoista arthouse-taipumuksista huolimatta.

Verhoeven ja Soeteman todistivat sekä tässä että seuraavassa elokuvassaan Turkkilainen namu olevansa eteviä tarinallistajia, jotka osasivat työstää rönsyilevistä kirjallisista lähteistä ehjiä henkilöitä ja kertomuksia. Meno äityy paikoin farssimaiseksi, mutta kohtausten ei koskaan anneta venähtää junnaaviksi ja ylipitkiksi. Kuvien sommitteluun, kameratyöhön ja leikkaukseen katsottiin mallia Sergei Eisensteinin Iivana Julmasta. Elokuvilla ei ole sisällöllisesti mitään yhteistä (kuten Verhoeven painottaa amerikkalaisen Anchor Bayn dvd-julkaisun kommenttiraidalla) eikä kyse ole tribuutista mestariohjaajalle. Perusteellisesti sisäistetyt neuvostopioneerien ratkaisut vain osoittautuivat toimiviksi välineiksi myös pikkutuhman viihteen jäsentämisessä.

Vaikka parhaat elokuvat olivat vielä edessäpäin, Verhoeven löysi linjansa inhimillisen käyttäytymisen tabualueiden ”epänormatiivisena” tarkastelijana ja ymmärtäjänä jo uransa alussa. Verhoevenilta pyydettiin jatko-osaa hitille, mutta hän uskoi jo ottaneensa aiheesta kaiken irti eikä halunnut toistaa itseään. Kauaskantoinen ratkaisu toistui Hollywoodissa, jossa Verhoeven olisi päässyt kernaasti tekemään RoboCopin, Basic Instinctin, Starship Troopersin ja Hollow Manin jatko-osia, mutta valitsi aina uudet haasteet.

– Lauri Lehtinen 5.12.2017