Louise – rakkaani (1972)

Chère Louise/Louise - min käraste
Ohjaaja: 
Philippe de Broca
Henkilöt: 
Jeanne Moreau, Julian Negulesco, Didi Perego
Lisähenkilöt: 
musiikki Georges Delerue
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
98 min
Teemat: 
JEANNE MOREAU
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Philippe de Brocan viehättävässä, koskettavassa ja humoristisessa elokuvassa Louise – rakkaani (1972) Jeanne Moreau esittää opettajatarta, joka nuortuu kokiessaan rakkaussuhteen italialaisen siirtolaispojan kanssa.

Ei ole vaikea nähdä, mikä on houkutellut Jean-Loup Dabadieta Jean-Louis Curtisin novellissa: epätavallinen rakkaustarina yksinäisen nelikymppisen naisen ja 18-vuotiaan nuorukaisen välillä. Vaikeampi on jo nähdä, lukuun ottamatta tilaisuutta ohjata niin poikkeuksellista näyttelijätärtä kuin Jeanne Moreauta, mikä aiheessa on kiehtonut Lemmenleikkien (1959) tai elokuvan Nipin napin(1968) ohjaajaa, mutta sopii muistaa, että Philippe de Broca on tehnyt myös sellaisia katkeransuloisia elokuvia kuten Viiden päivän rakastaja (1960) ja Herttakuningas (1966). Lisäksi kannattaa muistaa, että näillä initiaatiotarinoilla, joissa kypsä nainen johdattaa nuoren miehen rakkauden salaisuuksiin, on Ranskassa pitkä perinne: Claude Autant-Laran Paholainen ruumiissa (1946) ja Kun rakkaus kypsyy (1953) ovat aiheen suuria klassikkoja.

Louise on eronnut opettajatar, joka yksinäisyydessään kohtaa toisen irrallisen, nuoren italialaisen työläisen Luigin. Rakkaussuhde syttyy, mutta varsin ennalta arvattavasti se ei voi kestää. Kaikessa tervejärkisyydessään ja maallisuudessaan Louise on kuitenkin loukkaantunut ja pettynyt, siinä määrin että yrittää jopa itsemurhaa, kunnes palaa järkiinsä. Tiettävästi loppuratkaisuksi oli esillä monia vaihtoehtoja, mutta nyt valittu tuntuu uskottavalta ja oikealta: Louise tukahduttaa intohimonsa ja 'tavoittaa jonkinlaisen seesteisyyden ja mielenrauhan.

Jeanne Moreaun näyttelijäsuoritus Louisena on itse täydellisyys. Hän pystyy tulkitsemaan intohimon ja äidillisen hellyyden, järkytyksen ja tyyneyden. Tässä hellässä pienessä elokuvassa, joka kiehtovasti poikkeaa hänen tavanomaisista rooleistaan, hän ei tee yhtään väärää liikettä, ei soita yhtään väärää nuottia. Kuten aina, hän lataa pienimpiin ilmeisiin ja eleisiin tavattomasti merkitystä, ja likipitäen itsemurhaan päätyminen on tällaiselle näyttelijättärelle aina hienovarainen asia. Kohtauksella on sukulaisuutensa elokuvien Lyhyt onni(1945) ja Syvä kuin meri (1955) vastaavien tilanteiden kanssa, mutta rauhallisella tavallaan se on hermoja raastavampi kuin kumpikaan näistä: kaasun sihinästä, kävelystä pitkin keittiötä De Broca ja Moreau kehittävät käsinkosketeltavan surun tunnelman. Miljöö on Annecy, sama kuin Rohmerin Clairen polvessa (1970), välähdyksineen järvestä ja läheisestä maaseudusta, provinsiaalisuuden värittämistä katunäkymistä. Näistä tykötarpeista syntyy pettävää viehätystä, joka ennen pitkää osoittautuu aidosti koskettavaksi. Elokuvassa on koomiset ja tyylittelevät liioittelunsa, mutta tunne sen ytimessä on huomattavan puhdas, sillä kysymys on hengen jalomielisyydestä ja lopullisesta viisaudesta.

- Gordon Gow’n (Films and Filming, January 1974), Guy Allombertin (Image et Son 262, Juin-Juillet 1972) ja muiden lähteiden mukaan