Kuoleman lintu (1970)

L'Uccello dalle piume di cristallo/Dödens fågel
Ohjaaja: 
Dario Argento
Henkilöt: 
Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno
Lisähenkilöt: 
kuvaus Vittorio Storaro • musiikki Ennio Morricone
Maa: 
Italia/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
97 min
Teemat: 
KINO KLASSIKKO
Kopiotieto: 
2K DCP
Lisätieto: 
Lauri Lehtinen ja Antti Suonio alustavat näytöksen 23.2.
Dario Argenton esikoiselokuva Kuoleman lintu (L'uccello dalle piume di cristallo, 1970) ennakoi ohjaajalle tunnusomaista vahvaa värienkäyttöä, liioiteltuja henkilöhahmoja ja sadistisia intohimoja. Amerikkalainen kirjailija (Tony Musante) selvittää näkemäänsä murhayritystä, jonka mysteeri säilyy avoimena loppuun saakka. Giallo-helmen on kuvannut Vittorio Storaro ja musiikin säveltänyt Ennio Morricone. Alkuperäisen Techniscopen visuaalisuus, värit ja kontrastit sekä ääni pääsevät herkullisesti esiin tuoreessa digitaalisessa restauroinnissa.

Alfred Hitchcock kehitteli taiturillisen, katseen eri funktioihin perustuvan kerrontatavan, joka kietoo yleisön mukaan siihen mutkikkaaseen silmäpeliin, joka luo myös motivaatiota henkilöhahmoille, vauhdittaa kerrontaa ja tuo esiin elokuvan perusluonteen voyeuristisena spektaakkelina. Italiassa Mario Bava oli karsinut elokuvistaan kerronnallisuutta ja supistanut sen pienimmäksi mahdolliseksi verukkeeksi katselemishimon tyydyttämiseksi ja painotti näin luotujen fantasioiden seksuaalisia komponentteja. Tällä tavoin hän irrotti hitchcockilaisen silmäpelin kerronnallisista kiinnityspoijuistaan ja antoi elokuvan liukua puhtaaseen kuvalliseen deliriumiin. Yhdysvalloissa William Castle omaksui vastakkaisen strategian pelkistämällä Hitchcockin keinot pelkäksi yleisön manipuloimistekniikaksi.

Kuoleman linnussa Dario Argento löysi huipputehokkaan viihde-elokuvan kaavan. Hän amplifioi Castlen strategiaa, toi mukaan bavamaista kuvallista komeutta, sitoi sekoituksen yhteen pinnallisella juonenpoikasella ja heitti vielä mukaan erikoisia näyttelijäsuorituksia. Tällä tavalla Argenton esikoisteos oli avaus suuntaukselle, jossa elokuva muuttui tehokkaita emotionaalisia shokkeja tarjoavaksi koneeksi. Tuo suuntaus nielaisi sisäänsä George Romeron Night of the Living Dead (1968) -teoksen fyysisen kauhun ja William Friedkinin Manaajan (1973) irrationalismin ja johti splatterin syntyyn.

Edgar Wallacen pojan Bryan Edgar Wallacen tarinaan perustuva elokuva käynnistyy Tony Musanten joutuessa puukkotappajan hyökkäyksen todistajaksi taidegalleriassa. Hyökkäykset naisia kohtaan jatkuvat, ja myös Musante ja hänen tyttöystävänsä Suzy Kendall ovat uhattuina. Sellaisten elokuvien kuin Castlen Homicidal (1961) ja Brian DePalman Dressed to Kill (Tappava tunnustus, 1980) tavoin psykopaattitappajan miehinen olemus paljastuu harhaksi. Argento käyttää taitavasti hyväkseen sellaisia jännityskeinoja kuin valojen sammuminen naisen noustessa portaita, jolloin hänen on turvauduttava tulitikkuihin (Storaro on toteuttanut tämän loistavasti) tai Kendallin kirkuminen tappajan yrittäessä murtautua hänen huoneeseensa (kuten sittemmin elokuvassa The Shining). Morriconen itsepintainen musiikki sekä korostaa elokuvan jännityskoneiston mekaanisuutta että ohjaa tehokkaasti katsojaa toivottuihin reaktioihin. Storaron kuvaustyö on vaikuttavaa; täyden tunnustuksen hänen bavamaiselle kyvylleen luoda kiehtovia kuvia toi vasta Ilmestyskirja. nyt (1979).

Kuoleman lintu herätti uudelleen henkiin italialaisen giallon. Dario Argento osoittautui Bavan perinnön haltijaksi visuaalisena tyyliniekkana, juonellisuuden hylkäävänä kuvakertojana. Hänen esikoisteoksensa selvin esikuva onkin Bavan Sei donne per l'assassino (Verta ja mustaa pitsiä, 1964). Kuoleman linnun kansainvälisen menestyksen myötä irti pääsi naamioitujen, mustiin hansikkaisiin sonnustautuneiden psykopaattitappajien vitsaus.

Dario Argento (s. 1940) oli aloittanut elokuvauransa yhtenä Huuliharppukostajan (1968) käsikirjoittajista. Kuoleman linnun Tony Musante on jo tyypillinen Argenton päähenkilö: Argenton salapoliisit eivät ole viileitä tutkijoita vaan vieraantuneita taiteilijoita, jotka tempautuvat mukaan vainoharhaiseen painajaiseen. Argenton dekkareita ovat Kuoleman linnun lisäksi Il gatto a nove code (Hiipivä kauhu, 1971), ja Quattre mosche di velluto grigio (1971). Profondo rosso (1976) avasi uuden suuntauksen, jota jatkoivat Suspiria (1977), Inferno (1980), Tenebrae (Pelkoa ei voi paeta, 1982) ja Phenomena (1985). Niissä Argento karisti loputkin juonellisuuden tukipuut ja suuntautui kohti absoluuttista elokuvaa.

– Phil Hardyn (The Aurum Film Encyclopedia. Horror, 1985) ja Kim Newmanin (Nightmare Movies, 1984) mukaan AA 1991