Taistelu Algeriasta (1965)

La battaglia di Algeri/Slaget om Alger
Ohjaaja: 
Gillo Pontecorvo
Henkilöt: 
Jean Martin, Yacef Saadi, Brahim Haggiag
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Franco Solinas • musiikki Ennio Morricone
Maa: 
Italia/Algeria
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
121 min
Teemat: 
ARKISTON AARTEITA: 50 VUOTTA SITTEN
Lisätieto: 
ranskan-, italian-, englannin- ja arabiankielinen
Taistelu Algeriasta (La Battaglia di Algeri), Gillo Pontecorvon kronikka Algerian sodasta 1954–1962, on noussut siirtomaiden vapautumiskauden klassikoksi. Keskustajuntana on vastarintaliikkeen johtaja; vallanpitäjiä edustaa kylmäverinen ranskalaiseversti. Todellisuuden kompleksisuutta ei siloitella uutiskatsaukselta näyttävässä elokuvassa, jossa kaikki on kuitenkin lavastettua.

Huomautus! Elokuvan nimen pitäisi kuulua Taistelu Algerista tai Algerin taistelu! – emmehän kutsu esim. Stalingradin taistelua taisteluksi Neuvostoliitosta. Elokuva pysyi kiellettynä Ranskassa vuoteen 1971, jolloin se pääsi ohjelmistoon lähinnä Louis Mallen rohkeuden ansiosta. Diktatuurimaissa se on pysynyt sensuurin takana.

”Kommunisti-intellektuellin työ voi olla tulosta vain hänen omasta ihannevalinnastaan.” Franco Solinas (1927–1982) vuonna 1972. Solinas oli Italian kommunistipuolueen jäsen vuodesta 1945 kuolemaansa saakka. Ohjaaja Gillo Pontecorvo (1909–2006) oli jäsen 1941–1956.

Pontecorvon teos on mahtavan innoituksen voimalla tehty elokuva, ehdottoman vakuuttava ”dokumentaarinen” rekonstruktio vuosilta 1954–1962, jolloin algerialaiset taistelivat itsensä vapauteen, ylös siirtomaavallan pitkästä sorron yöstä. Vaikka valmismateriaalia ei käytetty lainkaan, omaksuttu uutisfilmin sävy vaikuttaa mahdollisimman autenttiselta, parhaan neorealistisen perinteen mukaisesti. Lähimmät edeltäjät olivat Rossellinin Rooma, avoin kaupunki ja etenkin Paisa, joka (nimenomaan Po-joen episodissaan) teki nuoreen Pontecorvoon sellaisen vaikutuksen, että tämä päätti ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Klassinen neuvostoelokuva kollektiivisankareineen oli tekijöille läheinen (varsinkin Dovzhenko): Pontecorvon ohjaajaihanteessa yhdistyisi ¾ Rossellinia ja ¼ Eisensteinia.

Elokuvan pääosassa ovat Algerin arabikorttelien, Kasbahin, asukkaat, tuhatpäinen väestö, kansa jonka sydämellisessä suojeluksessa Algerian kansallisen vapautusrintaman (FLN) sissijohtajat liikkuvat kuin kala vedessä. FLN:n johtajia ja rivijäseniä on yksilöity tavattoman niukasti. Lukutaidoton, parittamisesta ja sen kaltaisesta lusinut yrmeäkasvoinen nuorukainen Ali la Pointe on melkeinpä ainoana algerialaisena valittu edushahmoksi, mutta hänenkin kehityskulkunsa lomittuu vain yhdeksi osatekijäksi vapautusrintaman ja kansan suuressa liikehdinnässä. Teoksen rakenne kylläkin pitkälti noudattaa Alin kasvua johtajaksi ja marttyyriksi. Elokuvaan on tehty jännitysrakenne: se alkaa läheltä keskeisten tapahtuminen loppua, vuoden 1957 jälkipuolelta, jolloin ranskalaiset laskuvarjojääkärit saartavat viimeisen arabijohtajan piilopaikan ja vallankumous näyttää voitetulta… Tästä puserrustilanteesta siirrytään taaksepäin, tarkan kronologisesti etenevään kerrontaan, lähtien vuoden 1954 marraskuusta, jolloin aseellisen taistelun maan vapauttamiseksi kolonialismin kahleista katsotaan alkaneen Algerissa.

Pontecorvon elokuvassa päätehtävissä ovat siis Algerin arabit ja heitä vastassa ensin ranskalaiset poliisit, sitten laskuvarjojääkärit, Indokiinan veteraanit, joille vuoden 1957 alussa annettiin valtuudet kansannousun tukahduttamiseen. Elokuvan eversti Mathieu on yhdistelmä kolmesta tai neljästä ranskalaisesta komentajasta: lähinnä eversti Bigardista ja kenraali Jacques Massusta. Merkitsevästi elokuvassa ei paljonkaan verbalisoida vallankumouksen kulkua, ainoastaan näytetään sen olennaiset vaihteet. Mathieu on ironisesti pantu puhumaan marxismin ideologiasta, niin että vallankumoukselliset ovat säästyneet ideologian rasitukselta, kuten (elokuvatutkija) Pauline Kael huomasi.

Ohjaaja on vilpittömästi totuuden jäljillä – ja samalla historian voimien puolella. Vapautusrintaman organisoimaa vallankumouksellista terrorismia, poliisien surmaamista kaduilla ja torilla, pommiattentaatteja, ei kaunistella. Vastapuolen väkivalta todetaan viileästi: ranskalainen poliisipäällikkö valvoo omakohtaisesti aikapommin kuljetuksen yöllä Kasbahiin, kun kaupunginosa on jo suljettu piikkilankaesteille. Kun länsimaalaisiksi pukeutuneet arabinaiset kuljettavat käsilaukuissaan pommeja Algerin ”eurooppalaiseen” kaupunginosaan, on aivan varmaa, että monet sympaattiset, viattomat ranskalaiset ja arabit kuolevat räjähdyksissä. Jäätelöä mutustelevan pikkulapsen kasvot eivät jää pomminaiselta huomaamatta.

Ranskalaisten laskuvarjojääkäreiden marssi kaupunkiin, jonka Pontecorvo halusi kuvata niin kuin marsilaisolentoja olisi saapunut maan päälle, tietää väkivaltaisuuksien eskaloitumista. Mathieun kuvaus todistaa Pontecorvon poliittisesta kypsyydestä – ei mitään everstityperyksiä kuten ohjaajan erään oppipojan, Costa-Gavraksen jännittävässä asetelmassa elokuvassa Z – hän elää. Mathieu on taistellut Normandiassa ja natseja vastaan Ranskan vastarintaliikkeessä, ansioitunut sittemmin Indokiinassa, hän tuntee sissitaktiikkaa ja klassiset vallankumousmenetelmät. Tämä älykäs, suorapuheinen ja äärimmäisen tehokas komentaja, ”myöhempien aikojen Caesar”, suostuu hätääntymättä puhumaan lehtimiehille kidutuksesta, kuulusteluista, joiden tarkoituksena on saada pidätetyiltä tietoja 24 tunnissa, ennen kuin tiedot, ilmiannot, ennättävät vanhentua hyödyttömiksi. Hän puhuu vastustajistaan kunnioittavasti. Mathieun ajama laskuvarjojääkäreiden jäätävä sortopolitiikka on loogista seurausta siitä periaatteesta, että ranskalaisten on pidettävä kiinni Algeriasta. Kaikki terroriteot, kaikki kidutukset joihin ranskalaiset erikoistuivat ja jotka kuohittavat maailmaa, Ranskan älymystöpiirejä eritoten (Albert Camus repi itsensä hajalle niiden takia), kaikki asettuu kohdalleen. kritiikin, historian tuomion ensiarvoisena kohteena on kolonialismi, Ranskan hallituspolitiikka. Kaikki muu on seurausta, sillä vapautumisprosessi ei ole padottavissa.

”Gestapon entiset uhrit ovat muuttuneet pyöveleiksi”, kirjoitti Jean-Paul Sartre vuonna 1958. Pontecorvollakin on samaa näkemystä, että natsien osa tavattoman helposti istuu muillekin kansoille: aikaisempi uhrina oleminen ei pelasta tartunnalta. Kun YK:ssa vuoden 1957 alussa neuvotellaan Algerian kysymyksestä (ja miten tehottomasti!), Algerissa julistetaan neuvotteluihin vaikuttamiseksi, jota parat ”Operaatio Sampanjan” avulla käyvät murtamaan. Tukahduttamiskeinot eivät millään tavalla eroa natsimiehittäjien menetelmistä. Niin hengeltään fanonilaiseksi kuin Taistelua Algeriasta voi muuten sanoakin (Solinas ja Pontecorvo tutkivat tarkkaan Franz Fanonin kirjan ”Sorron yöstä”), elokuvassa ei yhdytä niihin Fanonin käsityksiin (esim. teoksessa ”Afrikan vallankumouksen puolesta”), joiden mukaan ranskalaiset kiduttivat Algeriassa, eivät tietoja saadakseen vaan sadismiaan. Kidutuksista Pontecorvo näyttää itse asiassa vain lopputuloksen, luurankomaisen laihan vapisevan miehen, joka on murrettu ilmiantajaksi. Varsinainen kidutusjakso on askeettisen lyhyt, vaimennettu montaasi, jonka ainoana äänitaustana on hillitty koraalimusiikki. Uskonnollisen musiikin, jonka Morricone sävelsi Bachin tapaan, tehtävänä oli ylittää ja yleistää erityistilanne. Samalla traagisella musiikilla säestetään vastustajauhreja: kolmen pommiattentaatin aikaansaamia ruumiita.

130 vuotta jatkunut siirtomaavalta sortuu viimein, kun valtavat kansanjoukot ryntäävät yön aikana valmistamine lippuineen Algerin kaduille joulukuussa 1960 (lopullinen itsenäistyminen seurasi heinäkuussa 1962), ja hurmioitunut ilo loistaa ihmisten kasvoilta. Pontecorvo näyttää kasbahilaiset ”kuoropäähenkilönä”. Elokuvassa joku ranskalainen journalisti korostaa syiden tutkimattomuutta. Kukaan ei tiedä, miksi kahden vuoden suhteellisen hiljaisuuden jälkeen, jolloin muualla Algeriassa, kuten vuoristossa, tosin yhä sodittiin, Kasbah kuin yhdessä yössä ja yhtenä miehenä / naisena ryhtyi uudelleen vaatimaan vapauttaan ja itsenäisyyttään – kunnes kansan tahto täytetään. Vallankumous on kuin maan alla virrannut joki joka lopulta murtautuu pinnalle.

Huomattakoon että Taistelu Algeriasta valmistui vain kolmisen vuotta vapautuksen jälkeen. Se filmattiin autenttisilla tapahtumapaikoilla, ja Jean Martin oli ainoa ammattinäyttelijä, hänkin tuntematon Pariisin teatteriyleisön ulkopuolella. Ali la Pointea, ”kolmannen maailman Salvatore Giulianoa” esittävää Brahim Haggiagia, jouduttiin kuvausten alkupuoliskolla valmentamaan mekaanisten hätäkeinojen avulla. Seuraavassa elokuvassaan Queimada Pontecorvo sai käyttöön itsensä Marlon Brandon. (Operazione Ogrossa näyttelee Gian Maria Volontè.)

Taistelu Algeriasta on vaikutusvaltainen elokuva. Sen vaikutuksen havaitsee esimerkiksi sellaisista teoksista kuin Costa-Gavraksen Z – hän elää, Hälytystila ja Erikoisosasto, Yves Boissetin Attentaatti, Fred Zinnemanin Shakaali, Giuliano Montaldon Julma kierre / Sacco e Vanzetti sekä Roland Joffén Kuoleman kentät.

Pontecorvo on vaarallisimman lajin marxisti, marxilainen runoilija, totesi Pauline Kael, jolla tuskin oli poliittisia sympatioita lausuntonsa takana.

– Matti Salo 1971, 1991

Lähteitä: Pauline Kael: Reeling (1977); Harold Kalishman, Using the Contradictions of the System: An Interview with Gillo Pontecorvo (Cineaste VI: 2, 1974, 2–6); Marsha Kinder & Beverle Houston: Close-Up: A Critical Perspective on Film (1972), Joan Mellen: An Interview with Gillo Pontecorvo (Film Quarterly XXVI:1 / Fall 1972, 2–10); John J. Michalczyk, The Italian Political Filmmakers (1986); PierNico Solinas (ed.), Gillo Pontecorvo’s The Battle of Algiers: A Film Written by Franco Solinas (1973), David Wilson, Politics and Pontecorvo (Sight and Sound 40:3, Summer 1971, 160–1961).