Kesytön (1969)

L'Enfant sauvage/Det vilda barnet
Ohjaaja: 
François Truffaut
Henkilöt: 
Jean-Pierre Cargol, François Truffaut, Françoise Seigner
Lisähenkilöt: 
kuvaus Néstor Almendros • musiikki Antonio Vivaldi
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
S
Kesto: 
84 min
Teemat: 
FILMIHULLU 50 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Ranskassa vuoden 1968 jälkipuinti tapahtui myös epäsuoralla tavalla. Francois Truffaut'n Kesytön (1969) on historiaan etäännytetty kuvaus tiedostamisen, oppimisen ja yleensä yhteisöllisen elämän perusteista. 1700-luvun tositapauksen pohjalta ja valistusajan hengessä Truffaut kertoo tarinan luonnonvaraisesta löytölapsesta, ihmiseksi kasvamisen vastavuoroisesta prosessista.

"Käsittääkseni Kesytön liittyy sekä 400 kepposeen että elokuvaan Fahrenheit 451. 400 kepposessa näytin lapsen, joka kaipaa tulla rakastetuksi ja joka saa kasvaa vailla hellyyttä; Fahrenheitissä oli mies, joka kaipasi kirjoja, siis sivistystä. Victorilta puuttuu jotakin vielä olennaisempaa – kieli." (Truffaut)  

Haastattelulausunnoissaan Truffaut ei ole halunnut sormella osoitella elokuvansa sanomaa, mutta on kuitenkin nimennyt keskeiseksi viestiksi tämän: ihminen ei ole mitään ilman toisia ihmisiä, jäädäkseen henkiin ihmisen on elettävä yhteiskunnassa. Mutta alkujaan tohtori Itardin kertomus luonnonlapsi Victorista lienee tehnyt Truffautiin vaikutuksen siksi, että sen emotionaaliset yhteydet hänen omaan elämäänsä ovat niin läheiset. Kesytön voidaan nähdä siis myös rakkaustarinana; sitä mukaa kun Victor ja Itard oppivat keskustelemaan – ja edistymään – he myös oppivat rakastamaan. Kun Freudilta kerran kysyttiin, "Mikä on elämän salaisuus?", hänen kerrotaan vastanneen yksinkertaisesti: "Lieben und arbeiten" – rakastaa ja tehdä työtä. Kesyttömässä Truffaut on onnistunut yhdistämään molemmat. Itardin rakkaus ja hänen työnsä ovat identtiset, niin kuin niiden täytyykin olla parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Victorin viaton uppiniskaisuus pakottaa Itardin katsomaan maailmaa, jota hän luulee ymmärtävänsä, kokonaan uusin silmin. Hän joutuu arvioimaan uudelleen monia perusolettamuksiaan ja lopulta päätyy ymmärtämään uudella tavalla koko oppimisen prosessin. Niinpä Victorin "kasvatus" on myös Itardin kasvatusta. Elokuva välttää totunnaisen liberaalin kuvan opettajasta jonakin sellaisena, joka muovaa taipuisaa, neitseellistä oppilasta. Itard ja Victor on pikemminkin nähty dialektisessa suhteessa, jossa molemmat antavat ja saavat jotakin. Tieto syntyy taistelussa toisen näkökannan kanssa sekä myös taistelussa aineellisen maailman kanssa.

Elokuvan kasvatusaihe johtaa luonnollisesti muutamiin kiehtoviin löytöihin kielen alueella, sillä juuri kielen puutehan erottaa Victorin muista ihmisistä. Vaikka hänellä selvästi on tunteet ja hyvä tietovarasto metsäläiselämänsä piiristä, hän ei pysty ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan tavalla, jota muut voisivat ymmärtää. Hän ihmettelee tulta, kaipaa aurinkoa ja taivasta, kammoksuu pakkoa, kokee lämpöä Itardin ja rva Guérin rakkaudesta, nöyryytystä uteliaista katsojista, on ylpeä omista saavutuksistaan. Mutta kaikki nämä tunteet hän ilmaisee omalla yksityisellä kielellään, jonka rikkaus ja vivahteet kuuluvat elokuvan mestarillisimpiin kosketuksiin. Truffaut on vaistonvaraisesti luonut ilme-, ele-, ja katsekielen, jolla Victor pystyy ilmaisemaan itseään hyvin kaunopuheisesti ilman sanoja – ja joka tekee hänestä suurenmoisen elokuvallisen henkilöhahmon. Victorin ja Itardin löydöt kielen luonteesta ja sen suhteesta tietoon ovat sävyltään hämmästyttävän moderneja. Ja tämän aistihavaintoihin ja kieleen liittyvän kasvatuksen ympärillä tapahtuu kaiken aikaa tärkein kaikista, moraalisen kasvatuksen järjestelmä.

Truffautin oma roolisuoritus tri Itardina jätti hänelle vaikutelman "kuin hän ei olisi näytellyt osaa, vaan yksinkertaisesti ohjannut elokuvan kameran edessä eikä sen takana niin kuin tavallisesti". Truffautin läsnäolo korostaa yhtäläisyyttä hänen omaan "ammatilliseen" rooliinsa elokuvantekijänä, joka on sitoutunut todellisia eettisiä ongelmia sisältävään taiteeseen sikäli, että se "käyttää hyväkseen" ammattimaisia ihmisiä. Mikä antaa elokuvantekijälle oikeuden "käyttää hyväkseen" ammattimaisia tai ei-ammattimaisia näyttelijöitä? Elokuvan omistus Jean-Pierre Léaudille korostaa puolestaan Truffautin velkaa tuolle näyttelijälle ja Kesyttömän yhteyksiä Deinel-sarjaan, kuten myös ohjaajan omaan elämään.

– James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976)