Karabinieerit (1963)

Les Carabiniers/Karabinjärerna
Ohjaaja: 
Jean-Luc Godard
Henkilöt: 
Marino Masè, Albert Juross, Geneviève Galéa, Catherine Ribeiro
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
80 min
Teemat: 
JEAN-LUC GODARD
Jean-Luc Godardin mustavalkoinen Karabinieerit (1963) oli tyly brechtiläinen näky sodan järjettömyydestä ja kulttuurikollaasi, jossa antisankarit tuovat Venus- ja Kleopatra-nimisille vaimoilleen saaliina laukullisen kuvakortteja aihejärjestyksessä.

Karabinieerit on faabeli – kaksi pariskuntaa elää köyhyydessä joutomaalla. Eräänä päivänä tulee muutamia karabinieereja, jotka kutsuvat miehet kuninkaan sotaan. Heidän vakuuttamisekseen ei tarvita paljon – ”Sodassa”, heille sanotaan, ”voitte tehdä kaikkea, mikä tavallisesti on kiellettyä. Tappaa, raiskata, varastaa. Sodassa kaikki on sallittua…” Toinen miehistä on lapsenkasvoinen, keskenkasvuiselta näyttävä poikanen. Hänessä (Albert Juross) Godard on löytänyt yhden niistä kasvoista, joiden löytämiseen salaisuuden elokuva on menettänyt, ahmatin pehmeäposkiset ja kuitenkin levottomuutta herättävän kovettuneet lapsenkasvot.

Niinpä sankarimme astuvat univormuihin ja käyvät etsimään vapautta. Eläinten viattomuudella he alkavat elää vaistojensa mukaan, levittäen sodan kauhuja kaikkialla. He palaavat kotiin mukanaan arkullinen postikortteja – kaupunkeja, tehtaita, muistomerkkejä, naisia, jotka he ovat vallanneet. Kiinnostavaa tässä faabelissa on se, että se kätkee testin – miten pitkälle omistamisen vaisto voi mennä? Sillä varmasti tässä on kysymys on vaistosta. Nämä eivät ole miehiä, joita yleensä lähetetään sotaan; he ovat pummeja, jotka elävät päivästä toiseen, toimivat lapsenomaisten impulssien varassa ja yksinkertaisesti yrittävät pysyä hengissä toisten ihmisten kuoleman kautta. Heitä ei voi tuomita, he ovat täysin amoraalisia. Myös Godard säilyttää etäisyyden, hän ei tuomitse eikä oikeuta heidän tekojaan. Hän katsoo heitä. Etäältä, aina samalta etäisyydeltä.  

Silti tyylilaji on täyttä farssia, isä Ubu jälleen kerran. Karabinieerit on kommentti Kuningas Ubusta, Alfred Jarryn uudestisyntyminen. Ja kyseessä on myös eräänlainen elokuvan uudestisyntyminen. Kun sanotaan, että joku elokuvantekijä ”vangitsee jotakin elävältä”, unohdetaan tämän kuvan sotainen mielleyhtymä. Faabelinsa karabinieerien lailla Godard, elokuvantekijä ottaa vain kuvia, postikortteja. Mutta eikö kummankinlainen ”vangitseminen” nostata kuolemaa ja verta? Jos idea näyttää liioitellulta, tarvitsee vain viitata Poen novelliin ”Soikea muotokuva”, josta löytyy sama moraali ja jota Godard käytti elokuvansa Elää elämäänsä loppupuolella – taiteilija varastaa elämää tuottaakseen teoksensa; hän tappaa luodakseen. 

Varmaankaan tämä syvällinen pohdinta elokuvan olemuksesta ei tavoita useimpia katsojia. Selväpiirteisin kohtaus tässä mielessä – ja sekin voi monista tuntua asiaankuulumattomalta – on jakso, jossa nuori sotilas menee elokuviin ja näkee Lumièrea sekä elokuvan, joka näyttää pin-up-tytön kylvyssä. Tässä vaiheessa nuori barbaari ryntää kohti kangasta ja repii sen saadakseen kiinni tämän unelmaolennon. Tämä kuva on yksi ihailtavimpia, mitä elokuvan historia on meille antanut – siinä tiivistyy taiteilijan ja hänen luovan työnsä ongelma ja ehkä ensimmäisen kerran näemme kuvan siitä, miten moderni taide on kääntänyt selkänsä itselleen epäröidessään tunnustaa, että se on vangitsemisen eikä antamisen taidetta. Taiteilija värisee, kun hän koskettaa taiteensa, kaiken taiteen pyhitettyjä juuria.

– Jean Collet (1963) ST