Tuhkaa ja timanttia (1958)

Popiól i diament/Aska och diamant
Ohjaaja: 
Andrzej Wajda
Henkilöt: 
Zbiegniew Cybulski, Ewa Krzyzewska, Waclaw Zastrzezynski, Adam Pawlikowski
Maa: 
Puola
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
103 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Lisätieto: 
Jerzy Andrzejewskin romaanista
Andrzej Wajdan elokuvassa Tuhkaa ja timanttia (Popiol i diament, 1958) oli aiheena toisen maailmansodan loppuselvittely Puolassa. Suojasään ja uuden aallon hengessä Wajda nosti ekspressiivisen näkynsä päähenkilöksi antikommunisti Maciekin (Zbigniew Cybulski).

Andrzej Wajda on ohjaaja, jonka 1950-luvun vastarinta-aiheinen trilogia enemmän kuin mikään muu oli nostamassa puolalaista elokuvaa maailmanmaineeseen. Teoksissa Sukupolvi (1954), Kanal (1957) ja Tuhkaa ja timanttia on tulta, joka kestää, eläytynyt mutta samalla etäisyyttä ottava historiallinen näkemys taisteluun osallistuvien yksilöiden ja ryhmien rooleista.

Tuhkaa ja timanttia on asetelmaltaan trilogian rikkain teos, mutta samalla ovat Wajdan taipumukset muotohurjasteluun, runsaaseen, melkein itseäänsyövään symboliikkaan korostuneet. Teos maalaa oikeistolaisterroristin muotokuvan ja sijoittuu uuden Puolan synnyn taitekohtaan:

”Näyttää rauhan ensimmäisen yön kuluessa sankaruuteen väsyneen, paremman elämän tulon aistivan miehen kohtalo, mikä suurenmoinen elokuvan aihe! Menneisyys ja tulevaisuus samalla pöydällä, tangojen ja fokstrottien soidessa. Sankarin on ratkaistava sotilaan ikuinen ongelma: totella tai ajatella. Kuitenkin hän tappaa mieluummin kuin luovuttaa aseensa, hän edustaa sukupolvea, joka luottaa itseensä ja kätkettyyn revolveriin. Olen halunnut kuvata tämän sukupolven kompleksista ja vaikeaa maailmaa. Se on oma sukupolveni”. (Wajda)

Laaja historiallinen synteesi, vanhan Puolan kuolinkamppailu, on tiivistetty ilmaiseviin ja väkivaltaisiin kuviin, jotka ennemmin ovat runollisia kuin realistisia. Emotionaaliset vastakohdat on pelkistetty äärimmilleen: kyse on elinkykyisyydestä, johon Varsovan kanaaleissa nuoruutensa tuhlannut Maciek – tulkkina tässä osassaan ”Puolan James Deaniksi” syntyvä Zbigniew Cybulski – ei pysty. Perinne ja viittaukset kansalliseen kulttuuriin luovat herkeämättä, romanttisen yltäkylläisinä, elokuvan kieltä: kuvia, jotka ovat kauniita, mutta joiden tyhjyys, tarkoituksettomuus, historiallinen umpikuja eivät ole tästä syystä lainkaan vähemmän selkeitä. Toistuva valintatilanne, taitekohdan tuntu, huipentuu lopussa juhlien loppuun ja groteskiin poloneesiin, kommunistin (uuden Puolan määrätietoisin rakentaja) murhaan samalla hetkellä kun ilotulitus nousee taivaalle juhlistamaan natsi-Saksan kukistumista ja lopulta Maciekin väistämättömään, rähjäiseen kuolemaan, käpristymiseen – kuin kohdussa – historian likatunkiolle. Teos on täynnä historian ironioita, joita Wajda juoksuttaa taitavasti joskin välillä raskasliikkeisesti ja kovin ilmeisinä.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975)

Tuhkan ja timantin tapahtumat sijoittuvat tähän saumakohtaan: on ensimmäinen päivä sodan jälkeen, uuden ajan ensimmäinen päivä. Sodan alleen hautaaman vanhan yhteiskunnan edustajat käyvät viimeistä, toivotonta sissisotaa uutta aikaa vastaan. Tarina on osittain thrilleri, osittain antiikin draamaa muistuttava kamppailu kohtalon voimia vastaan.

Elokuvan muoto ja sisältö lyövät kättä toisilleen. Wajdan ”barokkinen” kuvakerronta tukee tarinan voimaa. Erityisesti muuan näkymä säilyy kauan katsojien mielissä: kohtaus jossa ajan ohittama sukupolvi tanssii yön valjetessa aamuksi Oginskin poloneesin ”Adieu à patrie” (”Jäähyväiset isänmaalle”) siivittämänä itsensä peruuttamattomasti historiaan.

Elokuvan inspiraation juuret johtavat 1800-luvun romantiikkaan, joka lienee puolalaisen kirjallisuuden ja maalaustaiteen rikkain, kauas tälle vuosisadalle vaikuttanut valtasuoni. Elokuvasta kuvastuu samanlainen asenne yksilöä ja kansakuntaa kohtaan, samat kohtalon kuviot, jotka leimasivat viime vuosisadan puolalaista runoutta (esim. Cyprian Norwid, jonka säkeestä elokuvan nimi on peräisin, Adam Mickiewicz ja Stanislaw Wyspianski) ja synkeäsävyistä maalaustaidetta (mm. Jacek Malczewski, Jan Matejko, Maksymilian Gierymski).

– Juha Rosma (1977)