400 kepposta (1959)

Les quatre cents coups/400 spratt
Ohjaaja: 
François Truffaut
Henkilöt: 
Jean-Pierre Léaud, Patrick Auffay, Albert Rémy, Claire Maurier
Lisähenkilöt: 
kuvaus Henri Decaë
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
95 min
Teemat: 
KÄÄNNEKOHTA: 1950-LUVUN RANSKALAINEN ELOKUVA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Ranskan uuden aallon rakastetuin ohjaaja François Truffaut käynnisti pitkällä esikoiselokuvallaan 400 kepposta (Les Quatre cents coups, 1959) viiden elokuvan mittaiseksi kasvaneen Antoine Doinel -sarjan. Nimiosassa kasvoi pojasta mieheksi Jean-Pierre Léaud.

Jos lyhytelokuva Vintiöt kuvaa nuoruutta hieman väkinäisen hymyn säestämänä, niin Truffaut´n ensimmäinen kokoillan elokuva 400 kepposta on kokoelma synkempiä muistoja. Truffaut on todennut: ”Jos elokuvassa on teesi, niin se on tämä: nuoruudesta jää miellyttävä muisto vain niiden aikuisten mieleen joilla on huono muisti”. Hänelle Antoine on aivan erityisessä iässä, 13-vuotias, jolloin ”huomataan epäoikeudenmukaisuuden olemassaolo, jolloin seksuaalinen uteliaisuus herää muttei saa tyydytystä, jolloin on olemassa varhaiskypsä halu sosiaaliseen riippumattomuuteen ja tietty vieraantuminen perheestä… Se on kirottu ikäkausi, tietoisuuden heräämisen ja tulevan vastuun tiedostamisen aika… Elokuvani ei ole optimistinen eikä pessimistinen tämän ikäkauden suhteen; se on aika henkilökohtainen todistajanlausunto, joka koskee muuatta täsmällistä kautta ihmisen elämässä.”

Pitkä kamera-ajo alkutekstien aikana näyttää synkän pariisilaisen maiseman, jonka ironisena vastakohtana näkyy kaukainen Eiffel-torni, niin sitkeästi läsnäolevana että se alkaa näyttää falliselta symbolilta. Ensimmäisessä kohtauksessa esitellään Antoinen luokkahuone: elokuvan harmaat sävyt heijastavat koulun sorronalaista, hienovaraisesti mutta hellittämättömästi raaistavaa elämää. Sitä pilkkaa kamerakin, joka viivähtää koulun tunnuslauseessa: ”Liberté, Egalité, Fraternité” (Vapaus, tasa-arvo, veljeys).   

Seksuaalinen puoli on läsnä tietoisen eroottisesti sävyttyneissä kohtauksissa, kun Antoinen äiti riisuu sukkansa, hieroo poikaa kylvyn jälkeen ja päästää Antoinen nukkumaan vanhempien sänkyyn. Antoine on vielä liian epäkypsä pysyäkseen näiden heräävien aistimusten tasalla. Luokkatoveriensa kanssa hän kuitenkin tarttuu mihin tahansa rakkauden viitteeseen (esim. runoissa ilmenevään) pyrkien tietävillä reaktioilla vihjaamaan, että tästä vieraasta maailmasta ollaan jo perillä.

Kaikki nämä elämän hämmentävät, epämukavat puolet huipentuvat, kun Antoine näkee äitinsä suutelevan vierasta miestä kadulla. Hänet pakotetaan yhä enemmän eristymään ja synkästi hyväksymään kärsimys. Selittäessään poissaoloaan koulusta hän valehtelee, että hänen äitinsä on kuollut – psykologisesti tämä on melkein totta: subjektiivisessa mielessä äiti, joka häntä on niin pakkomielteenomaisesti kiehtonut on juuri kuollut tai ainakin Antoine toivoo hänet kuolleeksi.

Muuan Antoinen muotokuvan vaikuttavimpia puolia on se välinpitämätön katse, jolla hän kohtaa jokaisen uuden koettelemuksen tai syytöksen tai myöhemmin äitinsä hyvittelevät vetoomukset. Antoinen kasvot ovat sekä ilmeettömät että ilmaisevat aina vain syvempää epäluottamusta maailmaa kohtaan, kipeimmin jaksossa jossa Antoinea kuljetetaan poliisiautossa, hänen kasvojensa liimautuessa liikkumattomiksi ruudun takana ja kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan. Antoine on karaistunut välinpitämättömyyteen ja alkanut heijastaa sitä. Kyseessä on myös ei-toivotun, syntymästään saakka laiminlyödyn lapsen tarina. Truffaut on viitannut keisari Frederik II:n kasvatuskokeiluihin, joissa tämä ei antanut lasten kuulla puhuttavan sanaakaan nähdäkseen mitä kieltä he oma-aloitteisesti ryhtyisivät puhumaan. Itse asiassa he kaikki kuolivat nuorina. Truffaut´lle Antoine on sellainen lapsi, joka vailla hellyydenosoituksia on onnistunut elämään 13-vuotiaaksi asti. ”Hän on huonosti kasvatetun lapsen vastakohta. Häntä ei kohdella eikä kasvateta yhtään mitenkään”. Hänen äitinsä ei koskaan käytä hänen etunimeään samalla kun hänen isänsä puhuu miten menetellä hänen suhteensa ikään kuin Antoine ei olisi lainkaan läsnä. Ei-toivottuna hän on kotona niin syrjäänvetäytyvä kuin mahdollista, kun taas kodin ulkopuolella hän on raju ja itsevarma.

– C. G. Crisp – teoksesta François Truffaut (Movie Paperbacks, 1972)