Yli kaiken ymmärryksen (1958)

Some Came Running/Insats förlovad
Ohjaaja: 
Vincente Minnelli
Henkilöt: 
Frank Sinatra, Dean Martin, Shirley MacLaine
Lisähenkilöt: 
puvustus Walter Plunkett • musiikki Elmer Bernstein
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
norsk tekst
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
134 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
VINCENTE MINNELLI
Minnellin mise-en-scène oli intensiivisimmillään draamassa Yli kaiken ymmärryksen (Some Came Running, 1958), joka perustuu James Jonesin romaaniin. Kirjoituskrampista kärsivä sotaveteraani (Frank Sinatra) palaa pieneen kotikaupunkiinsa Indianassa mukanaan baarityttö (Shirley MacLaine). Hän kohtaa katkeran veljensä ja saa kannustusta älykkäältä opettajalta.

Some Came Running on melodraama amerikkalaisen pikkukaupungin tukahdetuista intohimoista ja omahyväisestä seksuaalisuudesta. Turhautunut, illuusionsa menettänyt, orpokodissa kasvanut kirjailija Dave Hirsh palaa sodan jälkeen kotikaupunkiinsa huomatakseen että kukaan ei arvosta hänen nerouttaan paitsi frigidin oloinen opettajat, luovan kirjoittamisen ja kritiikin spesialisti, joka saa Daven erään kertomuksen ”Atlantic Monthlyyn” mutta ei lämpene avioliittoajatukselle. Niinpä Dave lyöttäytyy yhteen häntä palvovan Ginnyn ja juopon pelurin Baman kanssa, miehen joka pelionnensa vuoksi pitää hattua päässä joka tilanteessa…

Minnelli koki Jonesin 1266 sivua paksun tiiliskiven turhan pitkäksi, rönsyileväksi ja täyteen ahdetuksi, mutta näki päähenkilöt mielenkiintoisina ja hyvin hahmotettuina. Romaani on saanut nimensä Markuksen evankeliumista: ”Yksi tuli juosten ja kysyi: ’Mestari, mitä minun on tekeminen että perisin ikuisen elämän’?”. Teoksensa keskeisen teeman Jones on määritellyt: ”Ero kahden ihmisen välillä on se, että kaksi ihmistä ei koskaan pääse täysin yhteen.” Jones ei osallistunut elokuvasovitukseen, mutta Minnelli pyysi käsikirjoittajiaan John Patrickia ja Arthur Sheekmania säilyttämään kirjailijan filosofian.

Minnellin pikkukaupungissa näkyy havainnollisesti vuosisadan kestänyt kapitalismin rakentaminen – juuri 100-vuotisjuhlaa elokuvassa juhlitaankin. Yksilöllinen hätä, kiiltävän julkisivun ja sisäisten murtumisten välinen railo, koko kunniakkaan elämän aikana huippuunsa harjaantunut kaksinaismoraali, porvarillisen onnen häilyvyys ja onttous: kaikki tämä heijastuu jokaisesta esineestä, kohtauksesta, asetelmasta, lyhyesti sanottuna juuri Minnellin legendaarisesta mise en scénestä, ohjauksen taiteesta.

Visuaalisena taiteilijana Minnelli on tässä lujimmillaan silloin, kun hän myös sosiaalisena kriitikkona näkee pisimmälle; juuri kriittinen aspekti, kyky eritellä asioita, tarkastella suhteita, nostaa teoksen sen eittämättömältä Peyton Place -pohjalta. Sama visuaalisen ja sosiaalisen onnekas ja oivaltava avioliitto näkyy myös elokuvan runsaissa kapakkakohtauksissa: syrjään tungetut sivulliset juovat itseään määrätietoisesti kuoliaiksi. kaikinpuolisesti heikoimmat jaksot elokuvassa liittyvät Sinatran ja kirjallisuutta harrastavan opettajattaren siveään rakkaussuhteeseen, josta elokuvan sympaattinen hurjuus ja tarkka sosiaalinen kuviointi ovat tuskallisen etäällä.

– C. A. Lejeunen (Observer 19.4.1959) ja Peter von Baghin (Filmihullu 2, 1970) ja muiden lähteiden mukaan