Gigi (1958)

Ohjaaja: 
Vincente Minnelli
Henkilöt: 
Leslie Caron, Maurice Chevalier, Louis Jourdan, Hermione Gingold
Lisähenkilöt: 
puvustus Cecil Beaton
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
116 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
VINCENTE MINNELLI
Lisätieto: 
pohjana Coletten kertomus ja Alan Jay Lernerin ja Frederick Loewen musikaali
Häikäisevä Gigi (1958) oli MGM:n viimeisiä suuria musikaaleja. Coletten tarinaan perustuva elokuva sijoittuu 1900-luvun alun Pariisin seurapiireihin. Voittaako ilkikurinen nuori Gigi (Leslie Caron) tympääntyneen hurmuri Gastonin (Louis Jourdan) rakkauden? Maurice Chevalier ja Hermione Gingold ovat mainioita vanhemman polven kaiken nähneinä pariisilaisina. Alan Jay Lernerin ja Frederick Loewen musiikki pirskahtelee charmantisti ja Cecil Beatonin Pariisi on kuin suoraan muotilehden sivuilta.

15 yhteistyövuotemme kuluessa Arthur Freed ja minä olimme keskustelleet sadoista potentiaalisista musikaalin lähteistä. Yksi niistä pujahti jatkuvasti esiin.

Colette oli lykännyt ”Gigin” paperille 70-vuotiaana, ja vaikka hän ei pitänyt tuota pienoisromaania hirveän tärkeänä, fin-de-siecle-tarina tytön rakkaudesta kruunasi hänen maineensa ja toi hänelle suurimman omaisuuden.

Kun kävi ilmeiseksi että elokuva tehtäisiin, otimme yhteyttä Alan Lerneriin. Hän ja Frederick Loewe olivat juuri saamassa ”My Fair Ladyn” valmiiksi. Ajoitus ei olisi voinut olla sopivampi, sillä he suostuivat tulemaan mukaan.

Ennakoimme vaikeuksia sensuurikoodiston kanssa. Tarinan asenne oli ranskalainen ja vuosisadan lopulle ominainen. Miesten odotettiin pitävän rakastajattaria ja näyttelevän heitä Maximilla. Kurtisaanit olivat tuon ajan filmitähtiä, joiden jokainen käänne roiskaistiin massalehtien sivuille niin kuin nykyisissä tähtijulkaisuissa.

Näkökulmamme oli aivan erilainen kuin ”My Fair Ladyssa”, etenkin yhdellä tärkeimmistä elämänalueista. Siinä missä sen suhde seksiin oli ollut käytännöllisesti katsoen olematon – silloin harvoin kuin se pulpahti esiin se osoittautui varsin antiseptiseksi, Gigi kuhisi nyansseja ja mahdollisuuksia niin kuin Coletten kirjoitus. Vaikka paketoimme sen hienovaraisesti, filmasimme sen enemmän oman kuin sensoreiden maun mukaan.

Ollimme hyväksyneet Lernerin ja Loewen suunnitelman käyttää puoliksi puhuttua laulutyyliä, joka kehitettiin ”My Fair Ladyyn” Rex Harrisonia varten (kysymys on elokuvaa edeltäneestä näyttämöversiosta –MV), jossa laulun sanoista tulee melkein kuin dialogia ja ne toimivat hyvin tärkeinä kohtausten suuntaajina. Tämä keino, jota käytettiin Harrisonin rajallisen äänivaran tukena, oli legitiimimpi Gigissä. Ranskalaiset esiintyjät olivat lukemeet draamallisia lauluja näyttelijätulkintoina jo kauan.

– Vincente Minnelli ( & Hector Arce): I Remember It Well

Se oli rikas periodi ja halusin käyttää sitä täysin mitoin hyväkseni – olisi ollut rikollista olla käyttämättä. Kun saavuin Pariisiin halusin tutkia Semin karikatyyreja, mutta sain selville että ranskalaiset eivät tienneet vuosisadan alusta paljoakaan. Vielä vähän aikaa sitten ”Art Nouveau” oli haukkumasana – se oli epäpuhdas aikakausi; kuitenkin siinä on suurta charmia. Mutta löysin ison albumin Semin piirroksia vasemmalta rannalta. Käytin myös paljon leikkeitä ja hakuteoksia – se on peräisin teatterilavastajan päiviltäni. Aina tehdessäni elokuvaa käyn läpi laatikoittain painotuotteita ja poimin asioita

Elokuva on historiallisesti niin tarkka kuin mahdollista. Työskentelin hyvin läheisesti Cecil Beatonin kanssa, toin hänet mukaan tuotannon joka vaiheeseen.

– Minnelli Digby Diehlin haastattelemana, Action VII / 5 Sept-Oct 1972

Juonen näkökulmasta Gigi on huomattavan ponneton: se haaskaa aikaa, ei motivoi paljoa ja vaikuttaa kiinnostuneemmalta maalailemaan kuvaavia päiviä henkilöidensä elämästä kuin kutomaan sellaista tiivistä kokonaisuutta, joka on leimallista mestarikerronnalle. Mutta jos tutkimme elokuvaa sen rakenteellisen kaksoisvalotuksen tarkastelupisteestä huomaamme, että se luo heti ensi sanoistaan lähtien organisoidun ja tiiviin kokonaisuuteen.

”Bonjour Monsieur, bonjour Madame”, sanoo Gastonin setä Honoré elokuvan alkaessa ja jakaa näin heti maailman kahteen ryhmään, jotka halitsevat elokuvan rakennetta.

Näemme Gigin ensiksi kotona jossa isoäiti käskee häntä vaihtamaan vaatteita, kampaamaan hiukset ja kiirehtimään naisena olemisen oppitunnille jota Alicia-täti pitää hänelle kerran viikossa. Musiikin ”Thank Heaven for Little Girls” myötä siirrymme Gastoniin joka saa setänsä vieraakseen. Gastonin ostaessa kaksi autoa ja myöntäessä ostaneensa hiljattain kokonaisen rautatien setä muistuttaa että häntä odotetaan teelle lähetystöön.

Juoni ei oikeuta Gastonin esiintymistä tässä vaan ne laajennetut rinnakkaisuudet jotka yhdistävät nämä kohtaukset. Seuraamme Gigiä kotona; Gigi on vanhemman sukulaisen seurassa, niin on Gastonkin; Gigi ei ole kovin innokas pitämään sovittua tapaamista, ei myöskään Gaston; Gigi määritellään naisellisilla alueilla (ulkonäkö, vaatteet, tavat), Gaston niiden maskuliinisilla vastineilla (liike-elämä, politiikka, omaisuus).

Itse asiassa joka kohtausta, jossa on vain toinen rakastavaisista, vastaa poikkeuksetta rinnakkainen kohtaus (tai laulu, otos, tapahtuma), jossa on toinen rakastavainen.

Perinteinen kerronnan analyysi korostaa yleensä saman henkilön muita kohtauksia, mutta musikaalissa perustavan yhteyden muodostaa rinnakkaiskohtaus toisen rakastavaisen kanssa. Kun Gaston vaeltaa puiston läpi laulaen ”Gigiä” hän istuutuu penkille. Gigi lauloi ”En ymmärrä pariisilaisia”; nyt Gaston väittää ettei ymmärrä Gigiä. Esineet, paikat, sanat, sävelet, asemat – kaikki värittyvät toisen henkilön toimilla ja arvostuksilla.

Läpi näiden rinnakkaisten jaksojen muistamme Gigin tädin ja Gastonin sedän maailmallisen viisauden: jos miehen tehtävä on yhteiskunnassa keräillä naisia, naisen rooli on keräillä jalokuvia. Roolimiehille, symmetrinen rooli naisille – sellainen on Minnellin kaksoisvalotusleikkauksen jatkuvasti aikaansaama maailmannäkemys. Kukkin otosten pariksiliittäminen vahvistaa käsitystä, että niin miehet kuin naisetkin esittävät ennalta määrättyjä osia jo kirjoitetussa skenariossa. Yksilöllä on velvollisuutensa sukupuoltaan kohtaan; vanhemman sukupolven tulee muistuttaa niistä nuorempaa.

– Rick Altman toimittamassaan teoksessa Genre: The Musical (MV)