Kesäyön hymyilyä (1955)

Sommarnattens leende/Smiles of a Summer Night
Ohjaaja: 
Ingmar Bergman
Henkilöt: 
Gunnar Björnstrand, Eva Dahlbeck, Ulla Jacobsson, Harriet Andersson
Lisähenkilöt: 
kuvaus Gunnar Fischer • musiikki Erik Nordgren
Maa: 
Ruotsi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
109 min
Teemat: 
INGMAR BERGMAN 100 VUOTTA
YSTÄVÄNPÄIVÄ ORIONISSA
Kopiotieto: 
2K DCP
Vuonna 1952 Ingmar Bergman muutti kuudeksi vuodeksi teatteriohjaajaksi Malmöön. Niinä vuosina hän ohjasi kahdeksan elokuvaa, joissa hän esitteli kuuluisan näyttelijäensemblensä ja jotka tekivät hänestä maailmanelokuvan mestarin. Suurin tähtikaarti oli komediassa Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955), jossa neljä pariskuntaa kokee monta rakkauden käännettä.

Kesäyön hymyilyä oli kenties se elokuva, joka lopullisesti osoitti Bergmanin saavuttaneen kypsyytensä sekä taiteilijana että ihmisenä. Toki Bergmanin persoonallinen tyyli, raivokas voima ja taiteellinen vakavuus olivat olleet näkyvissä jo esikoiselokuvasta Kris (1946) lähtien, ja hioutuneet täysiveriseksi taideteokseksi esim. elokuvassa Viettelysten ilta (1953). Tästä elokuvasta tuli kuitenkin suuri taloudellinen fiasko, ja ehkä juuri siksi Bergman hakeutui komediamuodon pariin ja saavuttikin välittömästi menestystä, ensin elokuvalla Rakkauden oppitunti (1954), sitten Kesäyön hymyilyllä, jossa hän komedian puolella ylsi vastaavaan eheyteen ja suuruuteen kuin Viettelysten illassa.

Kesäyön hymyilyä käsittelee rakkautta, rakkauden eri lajeja, erilaisia eroottisia kypsyyskokeita, joista Bergman on taikonut kokoon hauskan juonen, polttopisteessä neljä pariskuntaa, jotka päätyvät omalaatuiseen eroottiseen karuselliin. Mukana on kaikenlaisia ajateltavissa olevia “rakkauden” muotoja: nuorten puhdas, tosi, suuri rakkaus – juuri heille suo kesäyö ensimmäisen hymynsä. Toinen hymy kuuluu “narreille, hulluille, parantumattomille” – mikä tarkoittaa maanläheisiä, aistillisia seksileikkejä. Kolmannen hymynsä kesäyö suo “surumielisille, raskautetuille, yksinäisille”, toisin sanoen niille jotka ovat saavuttaneet keski-iän alistuneen hellyyden ja toveruuden. Sitä paitsi on mahdollista nähdä Jarl Kullen ratsumestari eroottisen intohimon edustajana.

Bergmanin tarkoitus näyttää olevan pistellä elegantilla ja usein pehmeän runollisella tavalla reikiä “pyhän rakkauskäsityksen” ilmapalloon, pallotella sen illuusioilla ja osoittaa sen valheellinen yksiselitteisyys. Lopuksi joutuvat erilaiset rakkauden muunnelmat ironiseen valoon: suuri, tosi rakkaus osoittautuu romanttiseksi kaipuuksi, eroottisesta intohimosta tulee karkea, mutta hauskasti ilkeä karikatyyri. Sympatiat jäävät narrien ja yksinäisten puolelle. Narreja edustaa tässä elokuvassa esim. Harriet Andersson ja hänen pohjaton elämänjanonsa, yksinäisiä Gunnar Björnstrandin ja Eva Dahlbeckin pariskunta: mies saa luopua kaipuustaan ja tyytyä todellisuuteen, nainen, juhlittu näyttelijätär, kyllästyy itsekin vähitellen noitakonsteihinsa. Näiden kahden näyttelijän välisiä kohtauksia, loistavaa yhteispeliä ja varmaa replikointia on puhdas nautinto seurata.

Bergmanin dialogi, joka sitoo eri episodit yhteen, on säkenöivän nopeaa, vapaata kaikesta turhasta painolastista ja latteuksista. Kesäyön täyttävät monimutkaiset rakkausmanööverit on kuvattu ilman katkeruutta ja usein karikatyyrin rajoille kärjistäen. Tyylittelyn ja unen vaikutelmaa korostaa edelleen Gunnar Fischerin kuvaus, jonka mustavalkoisten sävyjen rikkaus on suurenmoista ja jonka elegantit kuvakompositiot ovat usein pieniä taideteoksia sinänsä. Kuten Viettelysten illassa elokuvan tapahtumat on sijoitettu vuosisadan vaihteen miljööseen, mikä antaa  aiheeseen kaksinkertaista etäisyyttä: komedian ja ajan. Rytminen kokonaisrakenne ja liikkuva kamera antavat lisäksi vuoropuhelulle sen tarvitsemaa ylimääräistä tukea.

Bergman on tavoittanut uskomattoman hienosti tämän kuvaamansa kesäyön tunnelmat, sydämen kaipuun ja tuskan. Elokuvaan on tarttunut ja latautunut paljon ihmisen yksinäisyyttä ja ahdistusta, elämisen ja vanhenemisen, rakastamisen ja kuolemisen käsittämätöntä tragediaa. Mutta mikään ei estä ottamasta sitä yhtä lailla eleganttina, purevana, nopeana ja kekseliäänä komediana.

– Eirik Udd