Vaarattomia vakoilijoita (1955)

Artists and Models/Oförargliga spioner
Ohjaaja: 
Frank Tashlin
Henkilöt: 
Dean Martin, Jerry Lewis, Shirley MacLaine, Dorothy Malone, Anita Ekberg
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
109 min
Teemat: 
JERRY LEWIS
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Dean Martin ja Jerry Lewis olivat 1950-luvun suosituin amerikkalainen koomikkopari, ja Frank Tashlinin sarjakuvasatiiri Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955) on heidän parhaitaan. Lepakkonaisen ihailija Lewis nähdään tv:ssä esimerkkinä sarjakuvien turmelevasta vaikutuksesta ihmisaivoille. Naispäärooleissa ovat Shirley MacLaine ja Dorothy Malone.

On lievä ilmaisu, jos sanotaan, että Frank Tashlin oli paras ohjaaja, mitä Jerry Lewisilla ja Dean Martinilla koskaan oli. Tashlinia tulisi arvioida Leo McCareyn, Preston Sturgesin ja Billy Wilderin, ei Norman Taurogin, Hal Walkerin ja George Marshallin rinnalla. Jerry Lewis ja Dean Martin tekivät yhdessä 18 elokuvaa, ja kun Tashlin sai niistä ohjattavakseen pari viimeistä, hänellä oli käsissään ehdottomasti valmis paketti. Tashlinin todellinen saavutus elokuvissa Vaarattomia vakoilijoita ja Huoleton härkätaistelija (1956) piili siinä, että hän pystyi näistä lähtökohdista luomaan persoonallisia, Lewisin ja Martinin parhaita mahdollisuuksia tutkivia ja hyväksi käyttäviä elokuvia.

Ennen ohjaajanuraansa Tashlin oli 40-luvulla käsikirjoittaja, sitä ennen piirtäjä, piirroselokuvien ja sarjakuvakirjojen tekijä. Tashlinin elokuvista on mahdollista erottaa vanhan piirtäjän ja animaattorin kädenjälki. Vaarattomia vakoilijoita lienee Tashlinin tuotannon tihein kokoelma sarjakuvamaisia gageja. Jo aiheeltaan Vaarattomia vakoilijoita liittyy sarjakuvien maailmaan. Eddie Mayehoff esittää sarjakuvakustantajaa, jonka toimistoa koristaa valtavankokoinen kuva Lepakkonaisesta, hänen tärkeimmästä luomuksestaan. Mayehoff on huolestunut television kovasta kilpailusta: ”13 murhaa, 9 puukotusta, 4 myrkytystä kahdella kanavalla tunnin sisällä”. Hän saa vieraakseen tyytymättömän lukijan, jota esittää George ”Foghorn” Winslow (pikkupoika elokuvasta Herrat pitävät vaaleaverisistä, joka oli muuan Tashlinin lempielokuvia) ja joka ei välitä ”Lepakkonaisesta”: ”Se on mätä. Ei verta. Minä pidän verestä.” Asia ratkaistaan sillä, että sarjakuvan väkivaltaa lisätään, mikä annetaan Dean Martinin tehtäväksi. Pian Martin joutuu toteamaan: ”Pari numeroa vielä ja saamme heidät unohtamaan Hitlerin.” Jerry Lewis puolestaan esittää Lepakkonaisen suurinta ihailijaa ja häntä käytetään televisiopaneelissa esimerkkitapauksena siitä mitä voi tapahtua sarjakuvien alituisesti ruokkimille ihmisaivoille. Tashlin tuntuu olevan vakavasti huolissaan kauhusarjojen vaikutuksista eikä hän säästä satiiriaan, esimerkkinä kuva vauvasta lastenvaunuissa lukemassa sarjakuvalehteä.

– Robert Mundy (Claire Johnstonin ja Paul Willemenin toimittamasta teoksesta Frank Tashlin, 1973)

Groteski on kaikkea muuta kuin helppo laji. Se vaatii herkkyyttä pikemminkin kuin älyä, ja siksi monet terävimmistä ohjaajista joutuvat vaikeuksiin sen parissa. Siinä ei ole mitään mahdollisuutta huijata, paeta väärinymmärretyn neron norsunluutorniin. Jos tehot eivät syty, jos pelleily ei huvita, sinua pidetään hölmönä tai poropeukalona. Myönnetään, että se on kova sääntö, mutta se auttaa mittaamaan elokuvantekijän todellisen arvon.

Onni ei ole hilpeä asia, sanoo Max Ophuls; koska hilpeys on onnen vastakohta, heittää Frank Tashlin. Vaarattomia vakoilijoita ei osoita hänen olevan väärässä. Minkään elokuvan huumori ei voi olla hirveämpää, katkerampaa. Ensin hämillinen katsoja pakottaa itsestään haluttoman naurun, tuntee sitten häpeää, nauraa uudelleen mekaanisesti, imbesilliyksien ansaan joutuneena ja lopulta ulvoo naurusta koska se ei ole ollenkaan hauskaa. Kyseessä on toisin sanoen typeryyden huippu, mutta samassa mielessä kuin Gustave Flaubertin romaanissa Bouvard et Pécuchet.

– Jean-Luc Godard (Cahiers du Cinéma, 1956)