Vankileiri 17 (1952)

Stalag 17/Fångläger 17
Ohjaaja: 
Billy Wilder
Henkilöt: 
William Holden, Don Taylor, Otto Preminger
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
120 min
Teemat: 
BILLY WILDER
Lisätieto: 
Donald Bevanin ja Edmund Trzcinskin näytelmästä
Pirullisessa elokuvassa Vankileiri 17 (Stalag 17, 1953) Otto Preminger esittää natsieverstiä leirillä, jossa kapitalistinen pienoismaailma kukoistaa amerikkalaisten sotavankien keskuudessa. Jännitystarina käynnistyy, kun kyynisintä kauppiasta (William Holden) epäillään petturiksi.

Vaikka Poikamiesboksi kenties on Wilderin pisimmälle kehitelty analyysi kapitalistisen järjestelmän epäinhimillistävistä vaikutuksista yksilöön, Vankileiri 17 tarjoaa yhtä vaikuttavan ilmaisun Wilderin asenteesta amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan ristiriitaisiin herätteisiin. Kapitalistisen ideologian rajoitukset pakottavat Wilderin näiden elokuvien henkilöt turvautumaan vain omaan kekseliäisyyteensä ja neuvokkuuteensa, jolloin he usein ensimmäistä kertaa huomaavat olevansa alttiita petoksen ja korruption houkutuksille. Elokuvassa Vankileiri 17 Wilderin sankari onnistuu toteuttamaan itsekästä ja häikäilemätöntä kapitalismia jopa sotavankileirillä. William Holdenin tulkitsema Seftonin järjestämä juoksukilpailu rotille on Wilderin häpeämättömimpiä ja kirjaimellisimpia kuvia siitä yleismaailmallisesta oravanpyörästä jossa kaikki hänen henkilönsä ovat mukana. Sefto pysyy epäinhimillisenä loppuun asti, mutta tyypillistä kyllä hän on elokuvan ainoa dynaaminen henkilö.

Jos Wilderin henkilöt eräässä mielessä kaikki ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hahmoja, he samalla paradoksaalista kyllä ovat kaikki vankeja jotka etsivät jonkinlaista pakotietä. Täten vankileiriympäristö ei kovin paljon eroa vaikkapa Auringonlaskun kadun Hollywoodista. Vankileiri 17:n pääasiallinen ironia piilee siinä, että sankari kieltäytyy pakenemasta, ainakin niin kauan kunnes hänellä on hyvä kaupallinen syy tehdä niin ja kohtuulliset onnistumisen mahdollisuudet. Sillä jos pako on olennainen osa sotavangin käsitystä omasta identiteetistään sotilaana – tavallinen elokuvaklisee: ”jokaisen miehen velvollisuus on paeta ja estää vihollista” – niin Seftonin asenne on hänen näkemyksensä siitä mitä on olla amerikkalainen. Vankileiri 17:n älykkyys on siinä, miten Wilder elokuvan Tuhansien silmien edessä jälkeen pystyy jatkamaan hyökkäystään amerikkalaisia arvoja vastaan tämän valtavan yleisö- ja arvostelumenestyksen saavuttaneen Broadway-komedian puitteissa menettämättä herkkyyttään.

Vankileiri on sovelias miljöö Wilderin tarkoituksiin, koska vähentää henkilöiden valinnanmahdollisuuksia ja korostaa heidän kykyään selviytyä hengissä. Leiri on selvästi mikrokosmos, se toimii pienoiskuvana ulkopuolella olevasta kapitalistisesta yhteiskunnasta. Juoksukilpailun lisäksi Sefton organisoi salaisen viinanpolton ja rakentaa teleskoopin, josta seksinälkäiset sotavangit pienestä maksusta voivat seurata venäläisten naisvankien menevän suihkuun. Seftonin vastakohdaksi nousee varakkaasta bostonilaisperheestä lähtöisin oleva luutnantti Dunbar, joka korostamalla upseerien ja miehistön välistä eroa uhkaa Seftonin yli luokkarajojen ulottuvaa yritteliäisyyttä. Vastapainona Seftonin ajelemattomalle ”realistiselle” sankarille Dunbar edustaa eräänlaista romanttista sankarityyppiä.

Otto Premingerin valinta leirin komendantin osaa muistuttaa tapaa jolla Renoir käytti Erich von Stroheimia Suuressa illuusiossa tai Wilder itse häntä Rommelin osaa elokuvassa Five Graves to Cairo. Toinen merkillepantava kosketus on Sig Rumanin suoritus saksalaisena vartijana nimeltä Johann Sevastian Schultz: sama mies esitti keskitysleiri-Erhardtia Lubitschin elokuvassa To Be or Not to Be vuonna 1942. Schultz on ainoa natsi, joka osoittaa jonkinlaista myötätuntoa vankeja kohtaan, mutta tätä ”heikkoutta” amerikkalaiset käyttävät välittömästi hyväkseen. Ja jos Renoirin Suuri illuusio on koskettava ylistys ystävyydelle ja vapaudelle, niin Wilder tarjoaa vankileirikomediaa kovimmillaan ja kekseliäimmillään, tuomiten ystävyyden ja luottamuksen esteinä vapaudelle.

– Neil Sinyardin & Adrian Turnerin teoksesta ”Journey Down Sunset Boulevard – The Films of Billy Wilder” (1979)