Kesäinen leikki (1951)

Sommarlek
Ohjaaja: 
Ingmar Bergman
Henkilöt: 
Maj-Britt Nilsson, Birger Malmsten, Alf Kjellin, Stig Olin, Mimi Pollak
Lisähenkilöt: 
kuvaus Gunnar Fischer
Maa: 
Ruotsi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
96 min
Teemat: 
INGMAR BERGMAN 100 VUOTTA
Kopiotieto: 
2K DCP
Melankolisen kaunis Kesäinen leikki (Sommarlek, 1951) enteili tietä tulevaisuuteen: ”Ensi kertaa minusta tuntui, että tein elokuvaa täysin omalla tyylilläni.” (Ingmar Bergman). Maj-Britt Nilsson oli Bergmanin ensimmäinen suuri sankaritar, ja kesäisen saariston kuvauksessa hehkui pohjoismainen vaaleiden öiden mystiikka: näky katoavasta onnesta ja rakkaudesta.

Peiliin katsominen on luonnollista näyttämön ihmisille. Peileillä on dramaattista merkitystä elokuvassa Kesäinen leikki, jossa ne säälimättä heijastavat ajan kiitävän kulun ja elokuvan taustalla kytevän melankolian. Marie katselee peilistä itseään ja menneisyyttään. Peilin kautta hän löytää jälleen nykyisyyden.

Elokuvassa on teknisesti täydellisiä takautumia. Marie on unohtanut Henrikin elämän ja kuoleman, kun Erland-setä lähettää hänelle Henrikin päiväkirjan. Hänen unohduksensa on ollut tahdonvoiman tulosta, hän on irtautunut muistoista määrätietoisesti. Kun Marie on tehnyt sentimentaalisen matkansa saaristoon ja muistoihin, rakkautensa näyttämölle, kun hän on uudesti kokenut kaiken – hän voi sekä unohtaa että muistaa oikealla tavalla, ts. elää eteenpäin. Hänen katkeruutensa tuntuu suhteessa Davidiin, Marie antaa päiväkirjan myös hänen luettavakseen, jotta hänkin ymmärtäisi.

Kesäinen leikki on Bergmanin ensimmäinen yhtenäinen ja muodoltaan tasapainoinen elokuva. Jokainen kuva näyttää liittyvän täysin kertomuksen kulkuun, myös silloin kun Bergman käyttää vanhaa tyyliään. Kesäjaksoissa viipyvät "kahden kohtauksen kuvien ääriviivat samanaikaisesti, selvemmin ja pitempään kuin mihin on totuttu. Siitä johtuu elokuvan viipyilevä surumielisyys, imuvoima, lähes hypnoottisen tehokas jatkuvuuden tuntu." (Harry Schein). Elokuva käyttää hyväkseen kaikki Pohjolan kesän ominaisuudet, mutta niiden vertauskuvallisuus ei ole elokuvan sisällön kannalta mitenkään ylikorostettu. Kesäinen leikki näytellään auringon paistaessa, hämärässä, siinä on tanssia ja leikkiä, juhannusyön hetkiä, veden liikkumattomuutta ja saaristomaisemia.

Marien matka menneisyyteen, joka antaa hänelle mahdollisuuden arvioida uudelleen suhdettaan Davidiin, rikkoo sen determinismin, joka uhkaa hajottaa elokuvan dramaattisen rakenteen. Takautumissa nainen edustaa kaikkea kesään liittyvää huoletonta vapautta, kun taas Henrik on ongelmien ahdistama. Henrikin ongelmat siirtyvät Marien nykytodellisuuden ongelmiksi. Mutta sekä nyt että aikaisemmin hän osoittaa olevansa itsenäinen nainen. Kertomus kaikkineen kiertyy hänen ympärilleen. Hänen Jumalaa koskevat kysymyksensä ja katkeruus, jolla hän suhtautuu avaruuden mykkyyteen, ovat jatkoa Stigin kysymyksille elokuvassa Onnea kohti. Tässäkään elokuvassa ei näytä olevan muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämistä. Marie onnistuu siinä.

Puutteineenkin Kesäinen leikki on Bergmanin suuria töitä. Bergman on ottanut mukaan ruotsalaisen kirjallisuuden ja elokuvan klassisen perinteen aineksia. Mutta ennen muuta Kesäinen leikki on älyllinen analyysi. Ilman tätä kehitystä romanttisesta rakkaudesta realistiseen arkipäivän tajuun elokuva ei kasvaisi tavanomaisista idyllin kehyksistä tai tragedian pysähtyneestä maisemasta. Jean-Luc Godard on ilmaissut ihastuksensa siihen käyttämällä puheenvuoron "patentoituja tekniikoita" vastaan, niitä vastaan, jotka pitävät elokuvaa ammattina, ei taideteoksena: "Elokuva ei ole ryhmätyö. Ihminen on aina yksin, näyttämöllä ja kirjoittamattoman sivun edessä. Ja yksin oleminen merkitsee Bergmanille samaa kuin kysymysten asettaminen. Elokuvan tekeminen on vastaamista niihin. Sen perinteellisemmin romanttinen ei voi olla... Elokuvan tekemisessä on vaikeaa tuntemattoman seudun ylittäminen, vaaraan varautuminen, riskien ottaminen ja pelon tunteminen."

Tämä sopii täsmälleen Bergmanin työskentelyyn elokuvassa Kesäinen leikki. Hän uskaltaa viedä tarkoituksensa loppuun ja luoda oman, selväpiirteisen maailmansa.

– Jörn Donner (teoksesta "Paholaisen kasvot", 1967)