Meidän on vapaus (1931)

A nous la liberté/Två lyckliga hjärtan
Ohjaaja: 
René Clair
Henkilöt: 
Raymond Cordy, Henri Marchand, Rolla France
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
89 min
Teemat: 
ALVAR AALTO JA FILMISTUDIO PROJEKTIO
René Clairin modernisuuden satiirissa Meidän on vapaus sydämellinen pariisilaisuus ja yhteishengen lempeä korostus tuovat omaperäisen leiman. Mestaruus, jolla Clair yhdistelee kuvia ja ääniä soljuviksi rytmisiksi kuvioiksi, on hämmästyttävää.

Elokuvassa A nous la liberte Clairin keskeinen tavoite oli hyökätä ”työn pyhyyden ideaa vastaan, sellaisen työn joka ei ole kiinnostavaa tai yksilöllistä”. Hän teki elokuva musiikkikomedian mutoon (mitä myöhemmin katui, kuten hän kertoi Georges Charensolille vuonna 1951), koska se sopi satiiriin ja ikään kuin sokeroi katkeranmakuisen pillerin. Mutta miten katkeranmakuinen tämä pilleri on oikeastaan? Elokuvan täsmällinen ja symmetrinen juoni rakentuu sarjalle paralleeleja. Rinnastamalla saman musiikin ja monotonisten äänten tahtiin tehtävän liukuhihnatyön tehtaassa ja vankilassa Clair osoittaa kuinka typerryttävää koneellistumisen tyrannia voi olla. Myöhemmin, kun karanneesta vangista tulee tehtaan johtaja ja hänen entisestä sellikaveristaan tehtaan työläinen, he molemmat oppivat, että onnea ei voi ostaa rahalla (Clairin lempiteema). Lopulta, jälleen kulkureina he pakenevat vapauteen, josta laulavat, samalla kun ironisen utopistinen epilogi näyttää työläiset, jotka täydellisen koneellistamisen ansiosta ovat vapaita, pelaamassa keilapeliä ja tanssimassa työnteon sijasta. Sinällään nämä eivät ole mitenkään erityisen tulenarkoja ideoita.

Jos A nous la liberte herättää vastakkaisia näkemyksiä, syynä oli luultavasti sen alttius väärintulkinnoille, koska se ei mukautunut mihinkään tunnistettavaan poliittiseen oppiin, vaikka se viliseekin poliittisia viittauksia. Elokuvan historiassaan vuodelta 1949 Georges Sadoul kirjoitti: ”Yhteiskuntakritiikki on Clairin ulottumattomissa. A nous la liberte on enemmän Chaplinin innoittama kuin mitä se itse toimi innoittajana Nykyaikaan. Siitä puuttuu syvyyttä ja niiltä osin kuin se pyrkii olemaan syvällinen, se on vanhentunut.” A nous la liberte tuo havainnollisemmin kuin ennen esiin yksinkertaisen moraalin ja mystisen ominaislaadun, jotka pinnan alla tuntuvat kaikissa Clairin teoksissa. Ideoitten osuvuus vaihtelee ja joskus ne ovat kuluneita, mutta kuitenkin Clair käyttää kuvastoa hyvin älykkäästi antaakseen uuden ilmaisun tutuille ideoille. Esimerkiksi kohtaus, jossa silinterihattuiset magnaatit epähienosti kahmivat tuulen lennättämiä seteleitä samalla kun mahtipontinen virkailija puhuu suuria sanoja oikeudesta, vapaudesta ja isänmaasta, tekee ahneuden ja tekopyhyyden naurettavaksi luonteenomaisen läpitunkevalla ja yleismaailmallisesti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta tällä elokuvalla on tärkeämpiäkin ominaisuuksia kuin sen melko pinnallinen yhteiskuntakritiikki. Mestaruus, jolla Clair yhdistelee kuvia ja ääniä soljuviksi rytmisiksi kuvioiksi, etenkin alkujaksoissa, on hämmästyttävää. Kone- ja rahavallan kylmän mielikuvituksellisesta taustasta hän onnistuu myös irrottamaan ystävällisyyden ja lempeyden rikkaan suonen. Kahden entisen vangin, kunnianhimoisen konnan ja tunteellisen kulkurin välinen ystävyys on täynnä huumoria ja charmia, jotka antavat lämpöä tähän abstraktien ideoiden maailmaan. William Whitebaitin kommentti vuodelta 1953 antaa hyvä yhteenvedon: ”Elokuvassa A nous la liberte tiivistyvät Clairin eri puolet ja taipumukset: yhteiskunnallinen, satiirinen, musikaalinen, balettimainen, idyllinen… Teema on chaplinmainen – Chaplinhan lainasi tämän elokuvan konesatiirin Nykyaikaansa ja Clair mitä luultavimmin lainasi herra- ja rakki -aiheen Kaupungin valoista. Mutta varkaudeksi tätä tuskin voi nimittää… Clair ja Chaplin ovat hengenheimolaisia ja nerouden hengenheimolaiset eivät ryöstä, vaan rikastuttavat.”

– Catherine De La Roche (British Film Instituten vihkosesta ”René Clair”, 1958)