Simson ja Delila (1949)

Samson and Delilah/Simson och Delila
Ohjaaja: 
Cecil B. DeMille
Henkilöt: 
Hedy Lamarr, Victor Mature, George Sanders, Angela Lansbury
Lisähenkilöt: 
puvustus Edith Head
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
128 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Valtavan tuottelias suunnittelija Edith Head sai urallaan kaikkiaan 35 Oscar-ehdokkuutta ja kahdeksan Oscar-palkintoa, joista yksi tuli raamattuspektaakkelista Simson ja Delila (1949). Romanttisen Technicolor-elokuvan ohjasi Cecil B. DeMille, petollinen rakastajatar oli Hedy Lamarr ja miehekäs voimankäyttäjä Victor Mature.

Cecil Blount de Mille (1881–1959) teki kaikkiaan seitsemisenkymmentä elokuvaa. Monet niistä olivat aikansa suursuosikkeja. Vuonna 1913 alkaneeseen uraan mahtuu lukemattomia lajityyppejä patrioottisista sotaelokuvista westerneihin ja draamasta uskaliaisiin eroottisiin komedioihin. Uransa loppupuolella de Mille kuitenkin tarttui spektaakkelihaasteisiin, hyvänä esimerkkinä Kymmenen käskyä ja Raamatun Tuomarien kirjaan, tarkemmin sen lukuihin 13–16, perustuva tarina Simson ja Delila (1949).

Elokuvan ytimessä ovat naisen kosto ja jumalausko. Filistealaiskaunotar Delila (Hedy Lamarr) on iskenyt silmänsä daanilaiseen soturiin tai vapaustaistelijaan, lihaksikkaaseen Samsoniin (Victor Mature). Samson ei tunne samanlaista vetoa Delilaan, sillä hän on toivottoman rakastunut Delilan vaaleaan sisareen Semadariin – tätä näyttelee muuten Murhasta tuli totta -tv-sarjassa tähteillyt Angela Lansbury. Kun Semadar kuolee, ryhtyy mustasukkaisuuteensa tukahtuva Delila kostopuuhiin tukenaan Gazan ylimmäinen valtias (George Sanders).

De Millen raamatunluenta ei ole uskonnollista, mikäli kriitikoihin on luottamista. Kyse ei ole myöskään avoimesta seksistä. Sen sijaan 1990-luvun alussa yksi jos toinen kriitikko muistutti ohjaajan tavasta noudattaa ”Hollywoodin kieroja moraalisääntöjä”, kuten Timo Malmi (IS 16.3.1991) asian hienosti kiteytti. Komealihaksisia miehiä elokuvaan oli jo varhaisista ajoista lähtien tuonut erityisesti antiikin tarinaperine, eikä leijonien kanssa painiva Samson tee tässä poikkeusta. Vertaukset nykypäivien bodareihin ovat tietenkin turhia, mutta ruokavalioita lihassankarit aiemminkin noudattivat, jos kohta dopingaineet olivat myöhempinä vuosikymmeninä tehokkaampia. Hintelämmissä miehissä ne herättivät vastustamatonta halua vitsailuun. Esimerkiksi Groucho Marx murjaisi juuri tästä elokuvasta, ettei voinut sietää filmejä, joissa miestähdillä oli suuremmat rinnat kuin naistähdellä.

Mainettaan parempana elokuvana Simson ja Delila -elokuvaa pitänyt Pekka Huolman luetteli Keskisuomalaisessa (16.3.1991) pahansuopien kriitikkojen lausumat: elokuva on lapsellinen, suureellinen, pahvikulisseissa tehty ja historiaa vääristelevä. Näiden sijaan kannattaa kiinnittää huomiota Simsonin lankeemusta edeltävään ylpeyteen ja kiipimishaluun, Delilan tuhoisaan mustasukkaisuuteen ja omistushaluun ja erityisesti siihen, kuinka juuri nämä ominaisuudet tekevät kyvyttömäksi nähdä asioita muuten kuin omasta perspektiivistään – teema on näinä mielipiteenvapauden aikana ajankohtainen. Huolman kirjoitti Jesse Laskinin ja Frederic Frankin käsikirjoitusta kiitellen: ”Juuri näkemisen teema on keskeinen: sokea mutta teräväaivoinen näkee paremmin kuin näkevä mutta on ajattelultaan rajoittunut. Toisena teemana on usko: joka uskoo, hänellä on voimaa.”

Suomeen saavuttuaan 1951 elokuva sai arvovaltaista tukea Helsingin yliopiston assyriologisen ja seemiläisen filologian professori Armas Saloselta, joka todisti että arkeologisen materiaalin käyttö on ollut onnistunutta ja oikeaan osunutta ja että filmi asettaa filistealaiset oikeaan valoonsa ja ”siitä on suurella yleisöllä paljon opittavaa historiantuntemuksen alalla” (US 25.3.1951)

Jari Sedergren 22.3.2016