Valheitten talo (1948)

The Fallen Idol/Ögonvittnet
Ohjaaja: 
Carol Reed
Henkilöt: 
Ralph Richardson, Michèle Morgan, Sonia Dresdel
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Graham Greene tarinastaan • kuvaus Georges Périnal
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
95 min
Teemat: 
ELOKUVA JA PSYYKE
Kaikkien aikojen parhaisiin brittielokuviin kuuluu Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948), ohjaaja Carol Reedin ja kirjailija Graham Greenen ensimmäinen yhteinen mestariteos, Kolmannen miehen edeltäjä. Jännitys siinä perustuu siihen, miten lapsen herkät käsitykset aikuisten maailmasta voivat koitua kohtalokkaiksi. Pääosissa ovat Ralph Richardson ja Michèle Morgan (1920–2016).

Valheitten talo on ensimmäinen Carol Reedin kolmesta yhteistyöstä Graham Greenen kanssa ja samalla ensimmäinen teos, jossa ohjaajalle hyvin läheinen lapsen näkökulma nousee dramaturgiseksi keskipisteeksi. Asetelma sijoittuu lähetystöön, jossa hovimestarin, hänen vaimonsa ja ulkomaalaisen rakastajattarensa kolmiodraama koetaan lähettilään pienen pojan tajunnan kautta. Psykoanalyyttisesti syvätarkka asetelma toteutuu ilman kaavan tuntuja: sekä rikoksen tuntu – ilman että rikosta varsinaisesti tapahtuu – että havaintojen puhtaus, viattomuus on kärjistetty romanttis-ironiseksi ykseydeksi, jossa lähetystön suljettu tila ja avioliitto, fantasiamaailma ja aikuisuuden salaisuus, hellyys ja väkivalta, arki ja kiihtyneesti poikkeuksellinen kohtaavat moniselitteisesti.

Pojan näkökulmasta tuo ”aviorikoksen” selvittelyyn ironiaa, sattumaa sanan dialektisessä, paradokseja ja ”perienglantilaisuutta” kukkivassa mielessä tämän teoksen romanssissa on sekä charmia että kiihkoa aivan toisella tasolla kuin David Leanin kuuluisassa aikalaiselokuvassa Lyhyt onni; Michéle Morganin läsnäolo Ralph Richardsonin tulkitseman hovimestarin rakastajattarena tuo elokuvaan sävähdyksen Carnén ja Prévertin maailmoista, Sumujen laiturin seoksesta pysähtyneisyyttä ja lähdön haavetta. Muistettavia ovat myös elokuvan melkein intiimeinä ja lyyrisinä välittämät poliisin ja epäillyn väliset kohtaukset: tällaiset kohtaukset, joita emigrantti Losey myöhemmin mestarillisesti ja luokka-asetelman molemminpuolista vankeutta painottaen on ymmärtänyt, ovat englantilaisen elokuvan ominta aluetta, joiden vastineita muualta on vaikea löytää, ellei sitten Georges Simenonin Maigret-romaaneista.

Valheitten talo on huippuluokan jännityselokuva, mutta syvemmällä tasolla se on jotain muuta: tutkielma siiten miten lapsi menettää ihanteensa ja harhakuvansa ja oppii ymmärtämään inhimillisen epätäydellisyyden ja erehtyväisyyden olemassaolon. Pojan kiintymys hovimestariin on sekä liikuttavaa että uskottavaa, mutta hän on rakentanut itselleen miehestä täysin valheellisen kuvan, osaksi siitä syystä että hänen vanhempansa ovat liian etäisiä antaakseen hänelle hänen tarvitsemaansa hellyyttä, osaksi siksi että hovimestari on täyttänyt pojan mielen romanttisilla tarinoilla sankarillisesta menneisyydestään. Niinpä kun poika pitää hovimestarin rouvan  tapaturmaista kuolemaa murhana, hän kehittää sarjan valheita suojellakseen sankariaan. Ironista kyllä nämä valheet pelkästään vahvistavat poliisin vakaumusta hovimestarin syyllisyydestä. Lapsi on kuitenkin kokenut asian niin, että aikuisten maailma perustuu valheisiin ja että kertomalla niitä itse hän voi pelastaa ystävänsä. Tämän tulenaran teeman Reed on vienyt läpi ihailtavalla hienovaraisuudella ja huumorilla.

– Peter von Baghin (”Englantilainen elokuva”, 1980), Michael  Voigtin (Focus on Film, Spring 1974) ja muiden lähteiden mukaan