Punaiset kengät (1948)

The Red Shoes/Röda skorna, De
Ohjaaja: 
Michael Powell, Emeric Pressburger
Henkilöt: 
Moira Shearer, Anton Walbrook, Marius Goring
Lisähenkilöt: 
kuvaus Jack Cardiff
Maa: 
GB
Ikäraja: 
S
Kesto: 
133 min
Teemat: 
KINO KLASSIKKO
POWELL & PRESSBURGER
Lisätieto: 
Hans Christian Andersenin tarinasta • restauroitu 2K DCP • Su 1.3. alkukuvana nähdään tallenne ohjaaja Michael Powellin vierailusta Sodankylän elokuvajuhlilla 1987. Aamukeskustelun aiheena oli elokuva Punaiset kengät (1948). Mukana keskustelussa oli myös leikkaaja Thelma Schoonmaker, haastattelijana toimi Peter von Bagh
Baletin ystävien lempielokuva Punaiset kengät (The Red Shoes, 1948) perustuu H. C. Andersenin satuun ja legendaarisen impressaari Sergei Djagilevin hahmoon. Tanssijaksot ovat maagisia, ja punatukka Moira Shearer debytoi häikäisevästi traagisena ballerinana. Väreissä leiskuvan elokuvan toteutti voimapari Michael Powell ja Emeric Pressburger. Technicolor-yhtiö piti teosta kaikkien aikojen kauneimpana Technicolor-elokuvana.

Michael Powell (s. 1905) ja Emeric Pressburger (s.1902) ryhtyivät yhteistyöhön vuonna 1938 unkarilaissyntyisen Pressburgerin kirjoittaessa monia Powellin ohjaamista elokuvista. Samalla kun heidän legendaarinen yhtiönsä The Archers aloitti, tavaksi tuli julkistaa elokuvat yhteisohjauksina: ensimmäinen niistä oli The Life and Death of Colonel Blimp (Ystävykset, 1943). Vaikuttaa siltä, että ohjauksen sanan perinteisessä merkityksessä hoiti Powell, mutta Pressburgerin loistavat skenaariot ja tuotannon johdollinen toiminta oikeuttivat toki yhteiset krediitit.

40-luvun puolimaissa Powell oli päätynyt johtopäätökseen, että ”kirjailijat eivät voineet olla hyviä elokuvakäsikirjoittajia, koska he aina viime kädessä turvautuivat sanoihin”. Toisaalta hänen kokemuksensa sai hänet ajattelemaan, että ”säveltäjät ja elokuvantekijät ajattelevat hyvin paljon samalla tavalla. Heidän temponsa on läheisessä suhteessa meidän leikkaustempoomme ja heidän esitystapamme on hyvin samanlainen kuin omamme. Kun taas niinkin älykkään ja hienon kirjoittajan kuin Emericin kanssa minun on kaiken aikaa täytynyt taistella sanoista”. Johdonmukainen seuraus tästä ajattelutavasta oli, että seuraavaksi aiheeksi valittiin balettielokuva Punaiset kengät.

Alun perin Pressburger oli kirjoittanut aiheesta käsikirjoituksen Alexander Kordalle ja Merle Oberonia varten. Nyt se muokattiin kokonaan uusiksi, jotta uuden tähden, Moira Shearerin tanssijan lahjoista saataisiin mahdollisimman paljon irti: Powellin monien punatukkaisten sankarittarien joukossa Shearer on yksi huomiota herättävimpiä ilmestyksiä.

Punaiset kengät oli sekä kaupallisesti että taiteellisesti Powellin ja Prosburgerin suurin menestys, heidän uransa huippukohta. Se on myös heidän suorin esityksensä elämän ja taiteen suhteesta. Elokuvan kerronta ja henkilöiden väliset suhteet on täysin sovitettu vastaamaan filmiryhmän työnjakoa: säveltäjä (Marius Goring), lavastaja (Albert Baseermann), koreografi (Leonide Massine) ja tanssijat (Moira Shearer, Robert Helpmann, Ludmilla Tscherina) työskentelevät kaikki Lermontovin (Anton Walbrookin loistava tulkinta) Diaghilev-maisen piiskurinotteen alla. Punaisissa kengissä saavat ilmaisunsa Powellin & Pressburgerin kaikki keskeiset teemat ja tyylilliset ominaispiirteet: elämän ja taiteen romanttinen vastakohta-asetelma, huomion kiinnittäminen koreografiaan jonka kautta ylitsevuotavat tunteet ilmaistaan mieluummin kuin sanoilla, sekä onnistunut pyrkimys luoda dynaaminen vuorovaikutus-suhde eloisan ja vivahteikkaan kuvaston ja tavattoman rytmisen äänitaustan välille. Elokuvan muistettavassa huippukohdassa ballerina kuolee mutta baletti jatkuu ilman häntä. Katsojat saadaan kuvittelemaan hänen läsnäolonsa musiikin ja esityksen taidokkuuden voimalla.

Punaisen kenkien elämää ja taidetta pohdiskelevissa mietiskelyissä tyylittelevät periaatteet ulottuvat pitkälle näyttämön rajojen yli. Kysymys on myös aidon lahjakkuuden ja keskinkertaisuuden, plagiaatin, vakavasta ongelmasta, yleensä show’n olemuksesta, jonka valottajana tämä elokuva kuuluu samaan suureen sarjaan kuin Chaplinin Parrasvalot, Renoirin Kultavaunut, Ophulsin Lola Montes ja Minnellin The Band Wagon. Hoffmannin seikkailuissa Powell & Pressburger kehittivät edelleen tätä samaa lajityyppiä, joka viime vuosina on saanut uutta ajankohtaisuutta monien balettielokuvien (Käännöskohta, Nijinsky) sekä Bergamnin Taikahuilun tai Loseyn Don Giovannin kautta.

– Peter von Baghin (Englantilainen elokuva, 1980) ja Roy Armesin (A Critical History of British Cinema, 1978) mukaan ST