Laura (1944)

Ohjaaja: 
Otto Preminger
Henkilöt: 
Gene Tierney, Dana Andrews, Clifton Webb, Vincent Price
Lisähenkilöt: 
musiikki David Raksin
Maa: 
USA
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
91 min
Teemat: 
ORION 30 VUOTTA ARKISTOTEATTERINA
Lisätieto: 
Vera Casparyn romaanista
Otto Preminger oli kyllin huono-onninen tehdäkseen mestariteoksen heti uransa alussa. Laura on klassikko, täydellinen esimerkki asioita analysoivasta laatukuvasta. "En koskaan unohda viikonloppua, jolloin Laura kuoli,” kertoo Clifton Webbin aavemainen ääni mustalta kankaalta alkutekstien jälkeen, ja on epätodennäköistä, että kukaan, joka on nähnyt tämän merkittävän elokuvan, myöskään unohtaa sitä.

Aluksi Laura saattaa näyttää liiankin hienostuneelta jännitysfilmiltä, jonka arvoituksena ei ole vain murhaaja vaan myös murhattu. Kauniin uhrin kasvot dominoivat katsojia samalla tavoin kuin ne ovat hänen kuolemaansa sekaantuneiden ihmisten toimintojen syynä, sillä ne kasvot on tuhottu ennen filmin alkua kaksipiippuisen haulikon laukauksella. Salaperäinen etsivä yhdistää kuolleen tytön piirteitä kokonaisuudeksi tutkimalla sitä loisteliasta ympäristöä, jossa hän on elänyt – rikkaita ja muodollisia seurapiirejä, joissa liikkuu turmeltuneita, synnillisiä hienostelijoita, jotka menevät Madison Avenuen mainostoimistoista antiikkihuonekaluilla sisustettuihin koteihinsa tai Frank Lloyd Wrightin piirtämille huviloille Connecticutissa.

Ympäristö antaa mainiot kehykset jalokivelle, muotokuva antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä, mutta kasvot alkavat elää etsivän ja katsojan mielessä vasta niiden sekavien mutta ilmaisuvoimaisten tarinoiden ansiosta, joita kuuluisa, Lauraan rakastunut kirjailija kertoo hänestä. Hänen mielestään Laura on ikuisen naisellisuuden myytillinen ilmentymä, säteilevä, siro olento, jossa on kauneutta ja salaperäisyyttä, terävää älyä, ujoa lämpöä; unelmien jumalatar, jota etuoikeutetut himoitsevat, mutta joka jää mieluummin istumaan kotiin takan ääreen joka tiistaiksi ja perjantaiksi. Hän on eloisalla tavalla lumoava ja äärettömän salaperäinen.

Illuusio sokaisee samalla tavoin sekä etsivän että yleisön. Se seuraa häntä Lauran asunnossa, jossa hän tutkii tytön pukuja ja tuntee hänen hajuvetensä tuoksun ja juo päänsä täyteen kuunnellen kaihoisaa sävelmää hänen levysoittimestaan (”Eräs Lauran suosikkeja – ei aivan klassillinen, mutta kaunis”). Eräänä elokuvan suurena hetkenä hän romahtaa tuoliin, jonka edessä seinällä on Lauran muotokuva, sulkee silmänsä, ovi avautuu ja Laura astuu sisään. Illuusio on muuttunut todellisuudeksi.  

Teknillisesti Laura on hämmästyttävän tarkka, kamera pysyy aina oikeassa kulmassa, käsikirjoitus on hiottu viimeiseen tavuun asti ja sitä tulkitsee erinomaisten näyttelijöiden nyanssien käytön täsmällisyys – Gene Tierney Laurana, jonka kampauksessa ei ainutkaan hius ole väärällä paikalla, Dana Andrews etsivänä, Clifton Webb keikarimaisena, puheliaana kertoja-murhaajana, Vincent Price nuorekkaana gigolona, joka samalla kertaa on sekä rakastettava että ylimielinen ja Judith Anderson siveettömänä seurapiirinaisena. Prinsessaruususmaisine temaattisine peruskuvioineen filmi on niin onnistunut, että on osoittautunut mahdottomaksi jäljitellä sitä.

Mutta vaikka Laura on fantastinen, se on enemmän kuin uusi muunnelma Prinsessa Ruususen aiheesta. Se on sadistinen tutkielma nekrofiliasta, uni ja todellisuus -teemasta, jota Preminger on käsitellyt koko uransa ajan. Kun sitä tarkastelee nykyaikaisen elokuvan ja Premingerin provokatiivisen persoonallisuuden valossa käy ilmeiseksi, että se on perusolemukseltaan demoninen.

Tällaisen tulkinnan kautta on ratkaisevaa etsivän henkilöhahmo. Tulee ihmetelleeksi miksi perinteellinen "prinssi”, joka pelastaa kaunottaren norsunluutornista ja avaa hänen silmänsä näkemään todellisen maailman, on niin selvästi kuvattu neuroottiseksi masokistiksi, jonka pahuus pysyy vain vaivoin tukahdutettuna. Kun Laura palaa elämään, etsivä tervehtii häntä hellästi kuten sadussakin, mutta pian hänen asenteensa muuttuu. Uhrin asemasta Laurasta tulee epäilty, etsivä syyttää häntä, kiusaa häntä ja kohdistaa häneen vihdoin fyysistä väkivaltaa vieden tytön poliisilaitokselle, jossa seuraa täydellinen kuulustelujakso Lauran istuessa kasvot valkeina räikeiden lamppujen valossa, samalla kun etsivä yrittää turhaan todistaa mystillistä käsitystään "totuudesta”. Kohtauksen sisäinen merkitys on ilmeinen: mies vihaa Lauraa eikä voi antaa hänelle anteeksi hänen paluutaan elämään. Hän ei kestä illuusiota, jonka hänen mielikuvituksensa on luonut, sillä Laura on todellisuudessa vain yksinkertainen, hiljainen ja normaali tyttö.

Premingerin jatkaessa etsivän tuhoavien impulssien tutkimista tulee selväksi, että etsivä on samanlainen kuin murhaaja, tuo loistava sanataituri, joka loi Lauran muuttaen naiivin ja viattoman lapsen oman intohimonsa epätodelliseksi kohteeksi. Tajutessaan, ettei hän voi uskoa luomaansa haavekuvaan, hän tappaa Lauran. Teko on yhtä oikeutettu kuin itsepuolustus, ainoa keino, jolla hän voi pelastaa illuusionsa. Hän on sympaattinen hahmo verrattuna etsivään, jolta puuttuu halusta huolimatta älyä ja rohkeutta Lauran tappamiseen ja joka päättää mennä sen sijaan hänen kanssaan naimisiin. Voi kuvitella, miltä heidän tulevaisuutensa näyttää – etsivä vajoamassa viinan orjuuteen mielessään kaikkialla läsnä oleva muotokuva, sillä aikaa kun Laura, hänen eroottisen fantasiansa varjo, pesee sukkia keittiössä.

Tulee miettineeksi ovatko näyttelijät olleet tietoisia siitä, mitä he loivat; Preminger on ainakin epäilemättä ollut. Samalla tavoin kuin jotkut muutkin maamerkit amerikkalaisen filmin historiassa kuten Josef von Sternbergin Paholainen on nainen, Alfred Hitchcockin Epäilyksen varjo, Max Ophulsin Kirje tuntemattomalta naiselta, se enteilee nykyaikaista elokuvaa kiinnittäessään huomiota moniselitteisyyden ongelmaan taiteellisesta näkökulmasta. Onko filmi – Preminger näyttää kysyvän – muuta kuin mielikuvituksen instrumentti, ohjaajan luoma illusorinen kuva elämästä, jota näyttelijät ilmaisevat ja jonka tulkitsee yksityinen katsoja.

Preminger on jatkuvasti ollut kiinnostunut ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välisestä erosta. Naamio on hänelle suorastaan pakkomielle – muistakaamme Bonjour tristesse ja Jean Seberg poistamassa ehostusta kauniilta ja ilmeettömiltä kasvoiltaan, Enkelin kasvot, jossa Jean Simmonsin lapselliset kasvot kätkevät taakseen raivoisan psykopaatin ja Myrskyä Washingtonissa, jossa kaikki henkilöt ovat toisenlaisia kuin miltä he alussa näyttävät ja jonka tapa kuvata julkisen ulkokuoren ja yksityisen todellisuuden välistä eroa on mitä sopivin politiikkaa esiittelevään filmiin. Premingerin filmeissä mikään ei ole miltä näyttää, Laurassa kaikkein vähiten.

– Eugene Archer, Movie 2/62