Ninotchka (1939)

Ohjaaja: 
Ernst Lubitsch
Henkilöt: 
Greta Garbo, Melvyn Douglas, Ina Claire, Bela Lugosi
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Charles Brackett, Billy Wilder, Walter Reisch • puvustus Adrian
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
110 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Ohjaaja Ernst Lubitsch ja terävä käsikirjoittajatrio (mukana mm. Billy Wilder) runnovat toisen maailmansodan kynnyksellä Stalinin Neuvostoliittoa komediallaan Ninotchka (1939). Greta Garbon esittämä tuikea neuvostovirkanainen lämpenee Pariisin – ja Melvyn Douglasin kreivin – lumoille.

”To the extent that the film treats the Communists with any positive feeling, it is one of the rare American films of the period to project something of the Popular Front spirit, although, by an irony of history, the Popular Front had already passed out of existence by the time of the film’s release.” (William Paul: Ernst Lubitsch’s American Comedy, 1983)

”Olen ollut Ranskan Pariisissa ja olen ollut Paramountin Pariisissa. Taidan antaa etusijan Paramountin Pariisille.” (Ernst Lubitsch)

”Tämä elokuva tapahtuu Pariisissa tuohon suurenmoiseen aikaan jolloin seireeni/sireeni oli ruskeaverikkö eikä hälytys... ja jos ranskalainen sammutti valot, syynä ei ollut ilmahyökkäys!”

Ernst Lubitschin ja Greta Garbon ainoan yhteisen elokuvan ensiesityksen vaiheilla toinen maailmansota jo liekehti: natsi-Saksa pullisteli rajojaan, Ranska ja Iso-Britannia vuorostaan saivat kohta vastaanottaa Hitlerin armeijojen vyöryn tai blitzin ilotulituksen, Neuvostoliitto ja Saksa olivat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen, meidän talvisotamme oli ovella…

1930-luvun alun, maailmansotien suvannon Pariisi on elokuvan näkökulmassa nostalgian kohde, mennyttä hyvää aikaa, ikuisen kevään, elämänriemun, välittömyyden, kevytmielisyyden ja rakkauden pyhättö. Hitler-tervehdykset vaikuttavat tässä ympäristössä yksinomaan koomisilta. Vielä on aikaa romanttisille tunteille.

“Mitä Moskovaan kuuluu?” elokuvassa udellaan. “Oikein hyvää. Viime joukko-oikeudenkäynnit olivat suurmenestys. Kohta meillä on vähemmän mutta parempia venäläisiä.”

Eittämättä ohjaaja Lubitsch ja terävä käsikirjoittajatrio, pistävimpänä varmaan Billy Wilder, runnovat aika tavalla Stalinin Neuvostoliittoa, piruilevat viisivuotissuunnitelmien, ankeuden, pelon ja epäluulon, ankaruuden ja ennen kaikkea väkivallan: oikeudenkäyntien ja teloitusten kustannuksella – paikoin ns. hyvän maun rajaa hipoen. “Stalin ei tule pitämään siitä”, ennusti ilmeisen oikein arvostelussaan Frank S. Nugent.

Neuvostoihmisiin, muutamaa poikkeusta mukaan lukematta, suhtaudutaan lämpimän leppeästi, venäläisen sielun vuolasta sydämellisyyttä korostaen. Yksityiselämän puute, yksityisyyden tukahduttaminen on synti jota Lubitsch ja kumppanit eivät tahdo osaavan sulattaa neuvostosysteemissä, ja siihen rikkeeseen he suuntaavatkin nuolensa. Loppupuoliskolla muutamat asuntopulaan iskevät ilkeydet kääntyvät jännästi myötätunnon ilmauksiksi – kenties vastoin tekijöiden tarkoituksia?

Elokuvan satiirilla on muitakin osoitteita kuin neuvostokommunismi. Valkovenäläiset emigrantit, tsaarin aikojen kaihoilijat eivät pääse vähällä: salakavaluus, itsekäs julmuus, (tosin tyylikäs) pinnallisuus ja narsismi merkkaavat heidät – parin näytön perusteella – sangen epäsympaattisiksi. Entä ns. länsimainen kapitalismi? Sohitaanko siihen lainkaan?

Lubitsch jos kuka oli kaikenlaisten ”ismien” yläpuolella, minkä tahansa järjestelmän tai instituution pilkkaaja ja ihmisen aistillisuuden ja onnen tavoittelun puolustaja. Hänen elokuvistaan ei taida löytää minkään sortin ideologian pönkitystä, jos tarkkoja ollaan.

Bolsevikki Nina Ivanovna Jakushovan ja kreivi Leon d’Algoutin, tuon miellyttävän gigolon ja nautiskelijan, toimettoman seurapiirileijonan, rakkaustarinassa todistamme kahden vastakkaista maailmanjärjestystä kannattavan yksilön kaikinpuolista lähentymistä.

Greta Garbon komediadebyytissään ikimuistoisesti tulkitsema Nina on mitä tieteellisimmän analyyttisen koulutuksen saanut askeettinen bolsevikki, varhaisnuoruudessaan Puolassa sotinut ja niin fyysisesti kuin psyykkisesti haavoittunut ratsuprikaatin kersantti, nyttemmin Moskovan valtuuttama erikoislähettiläs, joka saapuu Pariisiin valvomaan ja ojentamaan kolmea maanmiestään, Neuvostoliiton kauppavaltuuskunnan edustajia.

Toverit Iranoff, Buljanoff ja Kopalski ovat hoitaneet kehnosti tehtävänsä, suuriruhtinattarelta takavarikoitujen jalokivien myynnin ja varojen noudon hätää kärsivän äiti Venäjän tar­peisiin. He ovat antaneet kapitalismin, Pariisin, ylellisen hotellielämän pilata itsensä ja toheloivat kaupungissa kuin Marxin veljekset konsanaan.

Nina Jakushova on näköjään oikea henkilö palauttamaan kurin ja järjestyksen. Kapitalismin kiusaukset eivät tehoa tiukkailmeiseen harmaa-asuiseen naiseen, joka ensi töikseen panee Le­ninin kuvan työpöydälleen.

Elokuvan juoni: miten Nina muuttuu Ninotchkaksi, kivikasvo tuntevaksi naiseksi? Sulatusprosessin saavat aikaan nuo ikuiset romanttiset voimat: Pariisi, kevät, hupsu hattu, huulipuna, unelmanvalkoinen leninki, samppanja ja tietenkin nauruun opettavan Leonin charmi, sanalla sa­noen rakkaus. Viimein Leninin valokuvakin hymyilee hyväksyvästi Ninotchkan onnelle, vaikka juuri tämä kohtaus on käsittämättömästi saksittu sensuurissamme! Vielä vuonna 1981! Poisto on sitäkin merkillisempi, kun Lenin henkilöi elokuvassa ihmiskasvoista sosialismia Stalinin pakkokomennon vastakohtana. Lenin personoi vallankumouksen intohimoisia päiviä ja häneen voidaan katsoa kiinnittyvän elokuvan kommunistien tulevaisuuden toivon.

Kreivi Leonin muodonmuutos jää Melvyn Douglasin täydellisen sulavasta näyttelijäsuorituksesta huolimatta Ninotchkan helmeilevän uudestisyntymisen varjoon. Lubitschin kamerakin on lumoutunut Greta Garbon karismasta.

Leon muuttuu enemmän sanoissa kuin teoissa, joten voiko muutokseen luottaa? Hän lueskelee iltaisin Karl Marxin Pääomaa, yllyttää “taantumuksellista” palvelijaansa luokkatietoisuuteen (turha vaiva), koettaa väen väkisin päästä Moskovaan Ninotchkansa perässä...

Jotakin Leon tosiaan oppii hänkin eikä se vähän olekaan: rakastamaan häpeämättömästi ja aidosti, luopumaan onton miehen kyynisyydestään.

Loppukohtaus tapahtuu Konstantinopolissa. Ninotchka on yhä vakaumuksensa nainen: “Älköön ku­kaan sanoko että Ninotchka oli huono venäläinen.” Naisen ideologiaa ei ole missään vaiheessa horjuteltu; eihän poliittisesti sinisilmäinen Leon edes osaisi yrittää käännytystyötä porvarillisten aatteiden puolesta.

Kysymykseksi jää: miten Leonin ja Ninotchkan privaatti onni voi kestää fasismin rynniessä Euroopassa? Osittaisen vastauksen saa lukea Lubitschin seuraavasta poliittisesta – ja entistä fantastisemmasta – satiirista Ollako vai eikö olla (1942).

Rakastavaisten yhteisistä onnen tuokioista, elokuvan huippukohtauksista ylivoimaisesti tartuttavin on työväen ruokalassa kehittyvä huumorin oppitunti. Myöhemmistä vaiheista liikuttaa eniten kohtaus jossa samppanjasta päihtynyt ”Ninotchka Suuri, Kansan Suuriruhtinatar” (kuten Leon hänet juuri on aateloinut) pitää pienen puheen kuvitelluille joukoille:

”Toverit! Maailman ihmiset! Vallankumous on marssilla... tiedän... sodat tulevat vyörymään ylitsemme... pommit putoavat.., koko sivilisaatio murenee... mutta ei vielä, rukoilen... odottakaa, odottakaa... miksi sellainen hoppu? Sallikaa meidän olla onnellisia... suokaa meille meidän hetkemme... ”

Vuosi Ninotchkan jälkeen valmistunut Charles Chaplinin Diktaattori kääntää parturidiktaattorin eli Chaplinin loppupuheessa Lubitschin elokuvan rauhansanoman jo monta astetta lohduttavampaan, optimistisempaan suuntaan: ”Tämän hetken kurjuutemme loppuu, ihmisten välinen viha väistyy, diktaattorit kuolevat ja heidän kansalta ottamansa valta palaa kansalle. Vapautta ei koskaan voi tukehduttaa.”

– Matti Salo (1981, 1990)