Pohjoismyrsky (1928)

The Wind/Stormen
Ohjaaja: 
Victor Sjöström
Henkilöt: 
Lillian Gish, Lars Hanson, Montagu Love
Maa: 
USA
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
72 min
Teemat: 
KINOKONSERTTI: ANTONIO COPPOLA
Lisätieto: 
piano Antonio Coppola • liput 12 € / KAVIn klubikortilla 10 €
Ruotsalainen Victor Sjöström oli yksi eurooppalaisneroista, joista haltioiduttiin Hollywoodissa. MGM-studiolla hän sai arvoaseman, ja suurimpiin tähtiin kuuluva Lillian Gish uskoi hänelle taiteellisesti kunnianhimoisimmat projektinsa. Suurin oli Pohjoismyrsky (The Wind, 1928), ”yksi harvoista elokuvista, jotka ovat todella onnistuneet vangitsemaan pioneerihengen salaperäisen olemuksen” (Tom Milne).

Sjöström itse piti Pohjoismyrskyä parhaana amerikkalaisena elokuvanaan. Näkemykseen on helppo yhtyä: kyseessä on yksinkertainen ja puhdas mestariteos, elokuva jossa Sjöström ihmeenomaisesti onnistui yhdistämään omimmat piirteensä sekä tekijänä että ohjaajana.

“Ihminen, hauras mutta vastustamaton, aina käymässä päin Luonnon linnoituksia”, ilmoittaa väliteksti. Lohduton erämaamaisema. Juna lähestyy. Ristikuva junan sisäpuolelle, missä hento Etelän kaunotar Letty Mason on matkalla Virginiasta serkkunsa uudistilalle Texasiin. Ulkona tuuli puhaltaa armottomasti ja ajaa pölyä ja hiekkaa vasten junan ikkunoita paksuina, tukahduttavina pilvinä. Vaunussa Letty ujosti kyyristyen hyväksyy komeasti viiksekkään herrasmiehen huomionosoitukset, kuin suojaavana tervetuliaistoivotuksena tuulen painostavaa uhkaa vastaan.

Kun Sjöström näin vaivattomasti on kehittänyt tuulesta ratkaisevan metaforan, hän orkestroi seksuaalista teemaa edelleen Lettyn saapuessa serkkunsa karulle maatilalle. Kosketus hilpeän pesemättömiin ja ajelemattomiin karjapaimeniin saa tytön kavahtamaan, hienostelevasti hän pyyhkii sormiaan nenäliinan kulmaan toivottomana vastalauseena hiekalle, joka tunkeutuu kaikkialle peittäen ohuella kalvolla myös ruuan ja päivällispöydän. Letty elää jatku vassa pelossa, että hänen puhtauttaan, hänen herkkyyttään, häntä itseään loukataan. Kuten vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, Lettyn arka hienostuneisuus osoittautuu niin magneettiseksi – serkulle, hänen lapsilleen, karjapaimenille – että serkun vaimo piankin tiedostaa uhan ja esittää tytölle uhkavaatimuksen. Lettyn on pakko mennä järkiavioliittoon, ja kun junan romanttinen herrasmies kiiruhtaa vakuuttamaan jo olevansa naimisissa, tyttö valitsee edustuskelpoisemman kahdesta karjapaimenesta jotka ovat kosiskelleet häntä.

Jatko kehkeytyy uskottavan realistisella tasolla: Letty sulkeutuu vastenmielisyytensä koteloon samalla kun hänen halveksimansa aviomies kohtelee häntä nöyrän kunnioittavasti. Romanttisella tavallaan Letty kääntyy muukalaisen puoleen päästäkseen pakoon, mutta mies vain raiskaa hänet. Ikuisesti raivoava tuuli pyyhkii kirjaimellisesti illuusiot pois ja hautaa ne hiekkakerroksiin, jotka tunkeutuvat sielun jokaiseen halkeamaan loppujaksossa, jossa Letty kauhukseen näkee tuulen paljastavan hänen vahingossa tappamansa miehen käden, tytön vainoharhainen pelko aineellistuu valkoisen orin muodossa. Intiaanilegendan mukaan kyseessä on pilvissä elävän Pohjoistuulen haamu, mutta proosallisemmin hänen aviomiehensä laumasta eksynyt hevonen: joka tapauksessa se nelistää hiekkamyrskyssä kuin tuomion kaunis, uhkaava enne.

Tässä Sjöström onnistuu sekoittamaan todellisuuden ja fantasian niin täydellisesti, että karhean realistisesti nähty Länsi (elokuva kuvattiin aidoilla paikoilla Mojaven erämaassa) muuttuu korkealentoisen runolliseksi kuvaksi: Pohjoismyrsky on yksi niitä harvoja elokuvia, jotka ikinä ovat vanginneet uudisraivaajahengen ytimen, sisimmän siitä “ihmisestä, hauraasta mutta vastustamattomasta, joka alati käy päin Luonnon linnoituksia”.

– Tom Milne (Victor Sjöström, Cinema – A Critical Dictionary, 1980)