Laulu tulipunaisesta kukasta (1919)

Sången om den eldröda blomman
Ohjaaja: 
Mauritz Stiller
Henkilöt: 
Lars Hanson, Edith Erastoff, Greta Almroth
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Gustaf Molander Johannes Linnankosken romaanista
Maa: 
Ruotsi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
100 min
Laulu tulipunaisesta kukasta (Sången om den eldröda blomman, 1919) oli ruotsalaistuneen Mauritz Stillerin rakkaudenosoitus Suomelle, jota oli kohdannut veljessodan tragedia. ”Ensimmäisen kerran elokuva onnistui näkyvästi havainnollistamaan eroottisen intohimon pakottomana luonnonvoimana, kohtalokkaana mahtina” (Bengt Idestam-Ahlqvist).

Bertel Gripenberg käänsi Johannes Linnankosken romaanin ruotsiksi miltei heti sen ilmestyttyä. Kirja saarnaa moraalia, mutta kun itse sen luin ensi kerran, olin muiden nuorten lailla kiinnostuneempi sen moraalittomuudesta: aistillisen romanttisista rakkauden kuvauksista. Kirjan elämänmyönteinen sävy valloitti. Punaiseen lankaan kietoutui niin paljon eroottista runoutta, että sitä tuskin huomasi. Kun Olavi kirjan lopussa tekee parannuksen, menee naimisiin ja vakiintuu maanviljelijäksi, se tuntui lähes pettymykseltä. Mutta Stiller oli kypsemmässä iässä filmatessaan tarinan. Hänelle Koskelan Olavi oli Don Juan, joka alkoi inhota vapaata elämäänsä ja kaipasi vakiintumista ja tarkoitusta elämäänsä. Olavin lailla Stillerkin oli murtautunut ulos vanhempien vaikutuspiiristä, joka oli käynyt hänelle ahtaaksi. Hänkin oli ollut naisten palvonnan kohteena, ja rakastanut heitä – jollei samalla tavoin kuin Olavi, niin kuitenkin omalla tavallaan – persoonattomasti, esteettisesti. Ja vähitellen hänkin oli alkanut kaivata tarkoitusta olemassaolonsa. Alma Söderhjelm on kertonut Stillerin haaveillen tulevaisuudesta vakiintuneena perheenisänä.

Kaikki Olavin tytöt eivät mahtuneet käsikirjoitukseen: vain ne, jotka olivat juonen kannalta tarpeellisia eli metsäntyttö Annikki, kuumaverinen ”Gaselli” ja ylpeä talontytär Kyllikki – ”Gasellihan” oli piika, jonka takia Olavi joutui lähtemään kotoaan ja jonka hän myöhemmin tapaa ilotyttönä; tämä järkytys jouduttaa hänen kääntymystään; Kyllikistä taas tulee lopussa Olavin vaimo. Stiller ja Molander eivät tehneet samaa virhettä kuin Branner äänielokuvaversiossa, toisin sanoen korostaneet liikaa loogista juonta. Linnankosken kirjan suurin voima aistillisuudessa ja luonnonlyriikassa. Stiller ja Molander antoivat elokuvan alkaa kuten kirjankin – metsässä: Olavi kaataa puita. Annikki tulee paimentaen lehmiä. He eivät ole tavanneet vuosiin. Molemmat ovat varttuneet aikuisiksi. Ja äkkiä he itse tulevat tietoisiksi siitä. Ilta on kaunis ja lämmin. Metsä tuoksuu. Ja heidän nuoret ruumiinsa hohtavat samaa elämää, jota luonto huokuu.

Heti alusta lähtien elokuva näin tavoittaa juuri oikean aistillisen ilmapiirin. Alkuteos on pelkistetty mallikelpoisesti suuriin selkeisiin linjoihin samalla kun kirjan tunnelma on säilynyt. Myös roolijaon Stiller osasi tehdä niin, että se vahvisti kokonaislinjaa: hän ei valinnut niinkään näyttelijöitä kuin ihmisiä, joissa oli elokuvan kunkin jakson vaatimaa tunnelmaa niin, että kokonaisuuskin sai juuri oikean sävyn. Olavin eroottinen levottomuus välittyy luonnonlyriikkana ja vertauskuvina. Aistillisuuden viettelys ja luonnonvoima löysivät ilmaisunsa kuvissa, jotka tuntuvat tuoksuvan metsän hämärää ja laulavan kosken kuohujen myötä. Tämä oli jotakin aivan uutta. Ensimmäisen kerran elokuva onnistui näkyvästi havainnollistamaan eroottisen intohimon pakottomana luonnonvoimana, kohtalokkaana mahtina – ensimmäisen kerran ei vain ruotsalaisen vaan koko elokuvan historiassa. Se, mikä meistä nyt vaikuttaa kirjallisilta kliseiltä ja viikkolehtimäiseltä dramatiikalta, oli tuolloin – ainakin Stillerin kuvissa – lähes järkyttävää realismia ja tuoreutta. Stillerin kuvatulkinta luonnonläheisestä rakkauselämyksestä oli suuri tapaus etenkin hänen ohjaajakollegoilleen, jotka kilvan ottivat oppia tästä vuoden elokuvasta.

– Robin Hoodin (Sjöström & Stiller, 1939; suom. 1984) ja Rune Waldekranzin (Studio 3, 1957) mukaan