Leipää, rakkautta ja unelmia (1953)

Pane, amore e fantasia/Bröd, drömmar och kärlek
Ohjaaja: 
Luigi Comencini
Henkilöt: 
Gina Lollobrigida, Vittorio De Sica, Roberto Risso
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
91 min
Teemat: 
IHANAT ITALIATTARET
GINA LOLLOBRIGIDA 90 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Gina Lollobrigidan rakastetuin elokuva on Luigi Comencinin ”vaaleanpunaista neorealismia” edustava Leipää, rakkautta ja unelmia (1953). Vastanäyttelijöinä nähdään Vittorio De Sica ja Roberto Risso. Elokuvan menestyksestä käynnistyi kokonainen sarja samannimisiä (Leipää, rakkautta...) ja -sukuisia komedioita, jotka sijoittuivat Italian pittoreskeille maaseuduille.

”Vaaleanpunainen neorealismi” on määre, joka usein liitetään 1950-luvun italialaisiin komedioihin, joissa pyrkimys todenmukaisuuteen kohtasi komediagenren konventiot. Ne jatkoivat Camerinin 1930-luvulla aloittamaa perinnettä lisäämällä ”neorealismin” silauksen sovinnaiseen aineistoon. Carlo Salinarin mukaan niitä sävytti ”dekadentti antirealistinen henki ja konservatiivinen katolisuus. Ne teeskentelivät realismia uskotellakseen katsojille, että tämä vääristynyt kuvasto heijastaa Italian todellisuutta. Nämä elokuvat käyttivät neorealismin teknistä kokemusta ja korvasivat sen vallankumouksellisen merkityksen todellisuuspakoisella, kohottavalla hiljaisen enemmistön sisällöllä”. Italialainen elokuva ei enää ”parjannut Italiaa”, kuten neorealismin sanottiin tehneen. Nyt myös köyhyyteen, sairauteen ja onnettomuuksiin liittyi optimismia, elinvoimaa ja tiettyä kauneutta tavalla, joka tyydytti vallitsevan järjestelmän tukipilareita.

”Vaaleanpunaisen neorealismin” aloitti Renato Castellanin Kahdella pennillä toiveita (1952), ja sen menestyksekkäimmiksi ohjaajiksi nousivat Luigi Comencini ja Dino Risi. Molemmat olivat alun perin dokumentaristeja ja neorealistisen kokemuksen hiljaisia todistajia. Neorealismin taloudellinen epäonnistuminen merkitsi heille äkillistä menestystä, kun tuottajat etsivät uusia reseptejä amerikkalaisen elokuvan uhkaavan kilpailun edessä. Comencinin ja Risin lausunnot eivät olennaisesti eronneet varhaisten neorealistien pyrkimyksistä, ja on mahdollista, että he uskoivat vilpittömästi elokuviensa ennalta ohjatun todellisuuden totuudellisuuteen.

Kuuluisin ”vaaleanpunaisen neorealismin” saavutuksista oli Comencinin Leipää, rakkautta ja unelmia, jonka lähestymistavassa yhdistyivät tyylitelty maalaismytologia ja keinotekoinen anekdoottimaisuus. Elokuvan sankaritar (säihkyvä Gina Lollobrigida sonnustautuneena muodikkaaseen minihameeseen) on köyhä maalaistyttö, joka lopuksi saa onnellisen elämän, koska hän on vaatimaton, käy kirkossa, ei valita kurjuudestaan ja uskoo hyvään ja pahaan papin opetusten mukaisesti. Elokuvan menestyksestä käynnistyi kokonainen sarja samannimisiä (Leipää, rakkautta...) ja -sukuisia vaaleanpunaisia komedioita ja farsseja, jotka sijoittuivat Italian pittoreskeille maaseuduille. Niiden päähenkilöt olivat rakastettavia pappeja, hurmaavia poliiseja, köyhiä ja puhtaita tyttöjä ja kyläkonnia. Neorealismin perintö laajensi henkilögalleriaa maatyöläisillä, paimenilla, prostituoiduilla ja toisen maailmansodan veteraaneilla.

”Vaaleanpunainen neorealismi” ei ollut ajateltavissa ilman päähenkilöiden glamouria ja niin sanottua ”vaaleanpunaista vamppia” naistähtenä. Seksikkäissä ryysyissään, huolellisesti hoitamattomassa tukassaan ja tehtynä näyttämään oikealta köyhältä maalaistytöltä, hän oli amerikkalaisen pin-upin italialainen versio. Gina Lollobrigidan ja Sophia Lorenin tähtikuvat syntyivät kansallisena reaktiona Rita Hayworthin ja Ava Gardnerin tähteyteen – Lollobrigidaa luonnehdittiin usein ”Italian kauneimmaksi perheenemännäksi”.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance – Film in Italy from 1942 to the Present, 1984) ja muiden lähteiden mukaan