Moskova ei usko kyyneliin (1979)

Moskva slezam ne verit/Moskva tror ej på tårar
Ohjaaja: 
Vladimir Menshov
Henkilöt: 
Vera Alentova, Aleksei Batalov, Irina Muravjova
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
150 min
Teemat: 
NAINEN NEUVOSTOELOKUVASSA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Neuvostonaisen elämää Hollywood-tyyliin käsittelevä Moskova ei usko kyyneliin (Moskva slezam ne verit, 1979) keräsi teattereihin yli 80 miljoonaa katsojaa ja sai myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Moskovalaistytön tuhkimotarina 1950-luvun viattomuudesta kypsäksi yksinhuoltajaksi ja tehtaanjohtajaksi annettiin Ronald Reaganille katsottavaksi ennen vuoden 1985 matkaa Neuvostoliittoon – ja hän katsoi sen kahdeksan kertaa.

1970-luvun lopulla Neuvostoliiton valtiollinen elokuvakomitea Goskino heräsi huomaamaan, että kansalaisten kiinnostus elokuvaa ja elokuvissakäyntiä kohtaan oli hiipumassa. Ratkaisuksi keksittiin genrevalikoiman laajentaminen: panostettiin kunnolla laadukkaiden, suuren yleisön elokuvien valmistamiseen. Se kannatti, sillä vuosi 1980 oli neuvostoliittolaisen elokuvan huippuvuosi, jonka kohokohtia oli yli 80-miljoonaisen yleisön kerännyt Moskova ei usko kyyneliin.

Käsikirjoittaja Valentin Tshernyh osallistui tekstillään alun perin kilpailuun, jossa etsittiin Moskovasta kertovaa elokuvakäsikirjoitusta. Hän sijoittui kolmanneksi – tosin ensimmäistä ja toista sijaa ei palkittu, koska kilpailun taso katsottiin niin huonoksi. Kilpailun sääntöjen mukaisesti Mosfilm otti Tshernyhin käsikirjoituksen silti tuotantoon. Alunperin sekä ohjaaja Vladimir Menshov että hänen päärooliin päätynyt vaimonsa Vera Alentova suhtautuivat projektiin vastentahtoisesti. Menshov työsti pitkään ja hartaasti käsikirjoitusta mieleisekseen ja työ lähti etenemään.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Moskovaan kahtena eri ajankohtana: vuosina 1958 ja 1979. Kolme maaseudulta pääkaupukiin tehdastöihin saapunutta nuorta naista, Katerina, Ljudmila ja Antonina, tekevät jokainen omat, luonteensa mukaiset valintansa saavuttaakseen unelmansa. Päähenkilöksi nousee kovaa työmoraalia edustava Katja, moderni Tuhkimo, jonka ahkeruus ja sinnikkyys vievät sosiaaliseen nousuun. Suloinen ja viaton 1950-luvun miljöö on luotu huolellisesti ja nostalgiaa tihkuen. Suositun runoilijan Andrei Voznesenskin ja valkokankaan tähden Innokenti Smoktunovskin cameot tuovat mukaan realistisuutta ja huumoria. 1970-luku materialisoituu puolestaan elintason nousun ja ylellisten kulutusesineiden kautta. Sergei Nikitinin romanttinen alkuperäismusiikki saa lisämausteeksi kokoelman sekä kotimaisia että läntisiä populaarikappaleita, joilla kahden eri aikakauden ilmapiiri luodaan. 1970-luvun loppua moderneimmillaan edustaa Boney M ja ”Daddy Cool”.

Elokuva on romanttinen moraliteettitarina, mutta venyttää sallitun rajoja käsittelemällä yksinhuoltajuutta ja aviottomuutta. Siinä sivutaan trendikkäästi myös rankempia tabuaiheita, kuten alkoholismi ja nuorisohuliganismi. Osuutensa kritiikistä saa yläluokkainen intelligentsia, jota edustaa Katjan hylkäävä tv-kuvaaja Rudolf. Tavallista työläismiestä edustaa puolestaan legendaarisen Aleksei Batalovin esittämä Gosha, joka on täydellisen neuvostomiehen henkilöitymä: karismaattinen, herkkä ja sivistynyt. Ja vaikka elokuva onkin naisen emansipatorinen kasvutarina työhön, johtajuuteen ja äitiyteen, se paradoksaalisesti vahvistaa myös perinteisiä sukupuolirooleja perheen sisällä. Tutkija Anna Lawtonin mukaan elokuvan perimmäinen pyrkimys uudelleenvahvistaa status quota onkin kenties sen kaikkein porvarillisin ja amerikkalaisin piirre (Kinoglasnost, 1992, 19).

Elokuvan ilmestyttyä sen tekijöille satoi kirjeitä ympäri maata tavallisilta ihmisiltä, jotka kertoivat elokuvan näkemisen muuttaneen heidän elämänsä. Moskova ei usko kyyneliin oli ilmiö myös ulkomailla. Se voitti vuonna 1981 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon päihittäen siten mm. Francois Truffaut’n, István Szabón ja Akira Kurosawan elokuvat. Tarinan mukaan elokuva annettiin Ronald Reaganille katsottavaksi, jotta hän voisi ennen Neuvostoliiton-matkaansa tutustua ”venäläiseen sieluun”. Elokuvan suuri suosio kääntyi myös osittain itseään vastaan. Ohjaajana Menshov ei saanut elokuvantekijäkollegoidensa arvostusta. Aikalaiset syyttivät häntä kaupallisuudesta, banaaliudesta ja liioitellusta optimismista. Kritiikistä huolimatta ohjaaja itse seisoi työnsä autenttisuuden takana: ”Minä itsekin nousin täydestä köyhyydestä. Kuinka työtoverini hiilikaivoksessa olisivat voineetkaan arvata, että 20 vuotta myöhemmin päätunnelin kuljettaja palkitaan Oscarilla!”

– Ira Österberg 30.11.2017