Gabbeh (1996)

Ohjaaja: 
Mohsen Makhmalbaf
Henkilöt: 
Shaghayeh Djodat, Hossein Moharami, Rogheih Moharami, Abbas Sayah
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Mohsen Makhmalbaf • leikkaus Mohsen Makhmalbaf
Maa: 
Iran/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
75 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA K2014
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Iranilainen elokuva nousi maailman tietoisuuteen 1980-luvulla. Mohsen Makhmalbafin visionäärinen Gabbeh (1996) on värikylläinen elokuva kashkai-paimentolaisheimosta ja sen perinteisestä matonkudontataiteesta, josta kumpuaa tarinoita ja muistoja.

Mohsen Makhmalbafista tuli suosittu elokuvantekijä islamilaisen vallankumouksen jälkeisessä Iranissa. Asiaa auttoivat hänen kiistattomat meriittinsä Shaahin vastaisessa taistelussa. Hänen vuonna 1989 valmistunut elokuvansa Arusi-e Khuban (Marriage of the Blessed) oli odottamaton hyökkäys sitä korruptiota ja välinpitämättömyyttä vastaan, jonka Irakin sodan veteraanit jopa islamilaisessa tasavallassa. Hänen molemmat seuraavat elokuvansa johtivat konfliktiin sensorien kanssa, joilla on absoluuttinen valta päättää mitä elokuvia Iranissa voi ja mitä ei voi tehdä. Kaikkien iranilaisten elokuvantekijöiden täytyy muodostaa strategia, jonka varassa toimia näissä olosuhteissa, ja Makhmalbafin tapa on erityisen mielenkiintoinen. Hän on palannut iranialais-persialaisen tarinankerronnan ja visuaalisen kulttuurin juurille, yhdistäen keski-aikaisen kuvitustaiteen kauneuden kansallisen mytologian koukeroisiin rakenteisiin.

Gabbehin piti alun perin olla dokumentti Ghasgai-heimon paimentolaiskutojista, mutta matontekijöiden tyyli ja mielikuvitus saivat Makhmalbafin vaihtamaan suuntaan ja tekemään elokuvansa kutojien oman tavan mukaan. Tämä on assosiatiivista kerrontaa – kuva tai väri voi laukaista muiston ihmisestä tai paikasta, jonka tarinaa sitten seurataan. Opettaja, Gabbehin – nuori matonkutoja nainen, joka on itse maton henki – setä, saa maagisesti värejä irti peltojen, meren ja taivaan luonnollisesta maailmasta havainnollistaakseen sitä oppilailleen. Gabbehin nimeltä mainitsematon rakastaja, jonka kasvoja emme koskaan näe, huutaa haluaan kuin vuorilla ulvova susi. Maton kutomisesta leikataan lampaan syntymään. Luonto ja taide ovat yhtä. Sufi-teologian mukaan eräs Luojan aspekti liittyy käsityöläisten taiteeseen, sillä he jäljittelevät feminiiniä luomisen aktia tuomalla esiin hengen, ne ”muodot”, jotka ovat materiaalisen maailman tuolla puolen, välittämälle ne kuvioiden ja muotojen kautta. Eräässä elokuvan kohtauksessa henkilöt pysähtyvät toteamaan: ”Elämä on väriä”, ”Rakkaus on väriä!”, ”Rakkaus on tuskaa.”

Makhmalbafille elokuva on persialaisen kuvitustradition luonnollinen jälkeläinen. Tämä ei ole tarinankerrontaa länsimaisessa merkityksessä, punos on selvästi itämaista. Jotkut voivat yrittää lukea Gabbehista sosiaalista kommentaaria naisten asemasta patriarkaalisessa yhteisössä, ja toki nämä teemat ovat löydettävissä siletä. On merkille pantavaa, että elokuvassa ei juuri ole erityisesti islamilaista uskonnollista sisältöä ainakaan tavalla joka olisi assosioitavissa fundamentalismiin liitettäviin stereotypioihin. Makhmalbafin uskonto on runsasta ja kirjaimellisesti värikästä. Siinä on vahvasti panteistinen sävy (mikäli näin sopii sanoa ajamatta ohjaaja entistäkin suurempiin vaikeuksiin varovaisten sponsoriensa kanssa).

Ennen kaikkea Gabbeh on rakastunut elämään tavallisten ihmisten mielikuvituksen ja runollisuuden täydellä voimalla. Makhmalbafin elokuvia on verrattu Sergei Paradžanovin ohjauksiin, mutta siinä missä jälkimmäinen on symboliikassaan usein tahallisen hämärä, edellisen metaforat ovat kristallin kirkkaita ja sitä hallitsee esteettinen näkemys, joka on eurooppalaisen ajattelun sävyttämää. Elokuva, joka väistää väkivaltaisen hallinnon tiukan sensuurin turvautumalla allegorioihin, assosiatiivisiin hyppyihin kohtauksesta toiseen ja vielä henkilöihin, jotka ovat matonhenkiä, voisi helposti olla tekotaiteellinen painajainen. On huikea voitto Mohsen Makhalbafin taiteelle, hänen silmälleen ja korvalleen sekä rakenteen ja merkitysten tajulleen, jotka on kääntänyt suurenmoiseksi kuvastoksi hänen kumppaninsa Mahmoud Kalarin, että lopputulos on hätkähdyttävä menestys.

– Simon Louvishin mukaan (Sight & Sound, December 1996) Henry Bacon 1.5.2003