Lost Highway (1996)

Ohjaaja: 
David Lynch
Henkilöt: 
Bill Pullman, Patricia Arquette, Balthazar Getty, Robert Blake
Lisähenkilöt: 
musiikki Angelo Badalamenti
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
135 min
Teemat: 
DAVID LYNCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Yönmusta Lost Highway (1997) luotaa identiteetin menettämistä, kaksoisolentoteemaa ja vaihtoehtoisia todellisuuksia. Tarinan kerronnassa on unen logiikkaa ja kuvauksessa vahvaa visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. Frediä (Bill Pullman) syytetään vaimonsa brutaalista murhasta, eikä hän itsekään tunnu tietävän totuutta. Jos Lynch ei paljastakaan koko totuutta katsojille, eivät myöskään näyttelijät olleet varmoja tapahtumien tulkinnasta. Patricia Arquette näyttelee kaksoisroolissa sekä vaimoa että rakastajatarta, mutta hän itse luuli esittävänsä saman naisen kahta eri puolta. Tulkinta on kokijan vastuulla.

”Varmaankin kiinteistövälittäjä”, sanoo tummaverikkö Renee Madison (Patricia Arquette) katsellessaan Fred-miehensä kanssa heille jätettyä videonauhaa. Heidän pelkistetty moderni talonsa sijainnee jossakin Los Angelesin kanjonissa. Mustavalkoisessa käsikameran otoksessa nähdään talon julkisivu. Mutta onko tuntematon nauhoittaja todellinen, real estate agent? Madisoneille tuodaan kolme nauhaa. Toisessa kamera vaanii sisätiloissa. Kolmannessa se tallentaa Reneen verisen ruumiin. Vuoroleikkauksena sen kanssa nähdään miten Fred löytää ruumiin. Kuka teki mitä ja milloin?

Tämä tapahtuu alkujaksossa. David Lynchin kirjoittajakumppanina on Barry Gifford, Villin sydämen romaaniversion laatija, tuloksena synkkä kollaasi, jossa leikitään ajalla, tilalla, seksillä ja kuolemalla. Meidän ei tarvitse unohtaa, että Lynch opiskeli Philadelphia Academy of Fine Artsissa ja on jatkanut maalaamista näihin päiviin saakka, eikä sitä, että hän on myös runoilija ja Angelo Badalamentin säveltäjäkumppani teoksessa Industrial Symphony No. 1. Lost Highway on maalarin elokuva, jossa kasvojen sijoittaminen tilaan on tarkkaan harkittua. Kasvojen yksityiskohdat, varsinkin naisen hohtavat huulet, täyttävät hekumallisesti valkokankaan varsinkin lausuessaan tärkeitä sanoja mustiin kuulokkeisiin. Myös tila on tärkeää. Vaakasuorassa kuvassa talo sijoittuu kadulleen, ja ilmakuvat tarjoavat arkkitehdin lintuperspektiivin. Tarkka tapahtumapaikka jää tuntemattomaksi toisin kuin elokuvissa, jotka Lost Highway tuo mieleen, Yössä (Milano) ja Auringonpimennyksessä (Rooma), mutta selvästi kyseessä on abstrahoitu Los Angeles. Tämä on Lynchin ensimmäinen elokuva siitä.

Tähän tunteettomaan tilaan salaperäinen videontekijä tunkeutuu. Fred Madison on jazzsaksofonisti Luna Loungessa, jota Renee vieroksuu. Hän suosii hurjaa seuraa, jota Fred puolestaan kaihtaa. Eräissä juhlissa Mystery Man varoittaa Frediä. Hän on sukua Dennis Hopperin ja Dean Stockwellin hahmoille Blue Velvetissä ja Pahalle noidalle, Hyvälle noidalle ja Bobby Perulle Villissä sydämessä. Hän on ääni toisesta ulottuvuudesta. Hän virittää sankariin eksistentiaalisen huimauksen.

Oudon muodonmuutoksen kautta kuolemansellissä istuvan Fred Madisonin tilalle ilmestyy salskea huoltomies Pete Dayton. Hän on ollut hämärillä asioilla (osallisena Reneen murhassa?); kanjonista olemme siirtyneet San Fernando Valleyhyn. Peten autotaidot ovat tehneet vaikutuksen Mr. Eddy -nimiseen gangsteriin, josta olimme aikaisemmin kuulleet puhuttavan vainajana. Mr. Eddyn tyttöystävä on uhkea vaaleaverikkö (hänkin on Patricia Arquette ja ehkä myös Renee Madison). Ennen kuin katsoja ehtii sanoa: ”femme fatale, kielletty hedelmä” nuoret ovat motellihuoneessa.

Ensimmäisessä tarinassa olimme Aavenaisen, Kohtalon kellon, Sinisen daalian ja Sudenpesän (Pitfall) maailmassa, jossa kilttiä sankaria syytetään epäoikeudenmukaisesti puolisonsa murhasta. Toisessa tarinassa siirrymme tabunaisen maailmaan, Menneisyyden varjojen alueelle, jota Tarantino muokkasi Pulp Fictionissa. Pätkivä öinen viertotie, elokuvan kertautuva johtoaihe, on nähtävissä kunnianosoituksena Detourille.

Lost Highwayssa laskeudutaan dantemaisesti toiseuteen eheytymisen ja viattomuuden uudelleenlöytämisen toivossa. Mutta elokuvan tarjoama näköala ei vaikuta myönteiseltä. Kuten Lynchin myöhemmässä tuotannossa yleensä synkimmän jännityksen miespäähenkilölle tarjoaa seksuaalinen Id. Kadonnut valtatie on järjen, persoonallisuuden eheyden ja Egon valtatie. Id saa Lynchillä petollisen, herkullisen, kaksinaisen ja vaarallisen naisen hahmon. Kiistattomana nousee esiin pelko ja etäisyydenotto naista kohtaan. Ja myös inho omaa itseä kohtaan: tirkistelevä videotaiteilija vaikuttaa ehostetulta, ilkeältä kääpiöltä. Blue Velvetissä, Villissä sydämessä ja Twin Peaksin pilotissa oli vielä yhtymäkohta mahdolliseen kerronnalliseen todellisuuteen. Tässä ontologiset tasot sekoittuvat aivan kuin mielipuoli olisi ottanut vallan PRC:llä, Detourin tuotantoyhtiöllä. Mystery Man on David Lynch. Patricia Arquette tuo älyä ja huumoria sensuaaliseen osasuoritukseensa, joka ansaitsisi palkintoja. David Cronenbergin Crashin ja Jim Jarmuschin Dead Manin tavoin kohtaamme oudon, uraauurtavan sensibiliteetin raivaamassa uutta, villiä aluetta taiteelleen.

– Donald Lyonsin mukaan (Film Comment, January / February 1997)