Showgirls (1995)

Ohjaaja: 
Paul Verhoeven
Henkilöt: 
Elizabeth Berkley, Kyle MacLachlan, Gina Gershon
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
norsk tekst
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
125 min
Teemat: 
PAUL VERHOEVEN
Paul Verhoevenin Showgirls (1995) on suurten Hollywood-musikaalien inspiroima Las Vegasin vähäpukeisten onnenonkijoiden tarina. Teatterilevityksessä flopannut spektaakkeli oli menestys kotitallennemarkkinoilla, mutta jäi aikakirjoihin fiaskona ja camp-vähättelijöiden lemmikkinä. Tunnustusta antoivat elokuva- ja pornotutkimuksen uranuurtaja Linda Williams ja Pariisin kriittisin cinefiili Jacques Rivette, jolle Verhoevenin ydinteema oli ”selviytyminen paskiaisten hallitsemassa maailmassa”.

”Ennustan, että jokin päivä Showgirls nousee uudelleen pinnalle, kuten Nomi ja Cristal paperimassasta tehdystä tulivuorestaan, keräämään ansaitsemansa kehut voitokkaana ja kunniakkaana”, elokuvatutkimuksen professori Linda Williams maalaili Film Quarterly -lehden (Spring 2003) paneelikeskustelussa. Paul Verhoevenin kohuelokuva sai Yhdysvaltain ensi-iltakierroksellaan niin kielteisen ja pilkallisen vastaanoton, että jonkinlainen hyvitys olisi monen mielestä paikallaan.

Showgirls kuvaa Las Vegasin stripparien ja sylitanssijoiden kilpailuhenkistä ja raadollista glitter-maailmaa kunnianhimoisen tulokkaan Nomi Malonen (Elisabeth Berkeley) näkökulmasta. ”Elokuva näyttää, että Vegasin tanssijattaret joutuvat usein uhreiksi, nöyryytetyiksi ja hyväksikäytetyiksi, verbaalisesti ja fyysisesti raiskatuiksi tätä maailmaa hallitsevien miesten toimesta”, käsikirjoittaja Joe Eszterhas korosti yksityisessä Showgirlsin mainoskampanjassaan. Elokuvan markkinointi erotiikka edellä oli alkanut tympäistä Eszterhasia, jonka kirjoittama kasarihitti Flashdance (1983) on Showgirlsin keskeinen edeltäjä Verhoevenin Keetje Tippelin (1975), Bette Davis -draaman Kaikki Eevasta (1950) ja suurten Hollywood-musikaalien ohella.

Verhoevenin mukaan ”Showgirls ei ole pornografinen. Se ei yritä aiheuttaa erektiota, päinvastoin. Elokuva asettaa seksin epäeroottiseen perspektiiviin. Seksiä käytetään elokuvassa aina välineenä, mahdollisuutena vaurastua tai saada parempi työpaikka.” (Douglas Keeley, Paul Duncan: Paul Verhoeven. Taschen, 2005)

Showgirls oli Yhdysvaltain ensimmäisiä NC-17-ikärajan elokuvia: alaikäisiltä kiellettyä mutta pornografiasta erottautuvaa normaalin teatterilevityksen materiaalia. Verhoeven oli joutunut lyhentämään kaikkia aikaisempia Hollywood-elokuviaan saadakseen R-ikärajan, joka salli ne lapsikatsojille täysi-ikäisen huoltajan seurassa. Jatkuviin leikkelyvaatimuksiin kyllästyneenä hän päätti tehdä vain aikuisille suunnatun elokuvan eurooppalaiseen tapaan. Lopputuloksen lyttäämisen taustalla vaikutti luultavasti tietty pelko Hollywoodin siirtymisestä rohkeammalle vaihteelle. Poikkeuksellisen vaikutusvaltainen käsikirjoittaja Eszterhas ja ironista särmää viihdekoneistoon ujuttanut Verhoeven olivat räväköitä menestyjähahmoja, joiden monet toivoivat epäonnistuvan.

Kysymykseen siitä, onko Showgirls fiasko vai ei, löytyy vaihtelevia vastauksia. Edes fanittajilla ei ole konsensusta siitä, tulisiko teosta ihailla railakkaana satiirina vai nauraa tahattomana vitsinä. Kaupallisen flopin maine on osin liioiteltu: teatterilevityksessä elokuva ei tuottanut voittoa, mutta menekki kotitallennemarkkinoilla oli ennätysmäistä. Adam Naymanin puolustuskirja It Doesn’t Suck: Showgirls (Pop Classics, 2014) keskittyy dynamiikkaan Eszterhasin yliampuvan dialogin ja Verhoevenin hienostuneen ohjauksen välillä. Vakavin kannatus on keskittynyt Pariisiin. Verkkojulkaisu Senses of Cineman haastattelussa ohjaajana ja ankarana elokuvakriitikkona tunnettu Jacques Rivette (1928–­2016) nosti Showgirlsin yhdeksi 1990-luvun suurista amerikkalaisista elokuvista. ”Showgirls on epämiellyttävä, koska se kertoo selviytymisestä kusipäiden hallitsemassa maailmassa, kuten kaikki Verhoeven-elokuvat. Se on hänen filosofiansa.”

– Lauri Lehtinen 13.12.2017