Naisen muotokuva (1996)

The Portrait of a Lady/Porträtt av en dam
Ohjaaja: 
Jane Campion
Henkilöt: 
Nicole Kidman, John Malkovich, Barbara Hershey
Maa: 
USA/GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
144 min
Teemat: 
JANE CAMPION
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Henry Jamesin romaanista
1800-luvulle sijoittuva Naisen muotokuva (1996) oli Jane Campionin ensimmäinen elokuva kotikenttänsä ulkopuolella, Iso-Britanniassa. Henry Jamesin romaanin filmatisoinnissa rikas amerikatar Isabel Archer (Nicole Kidman) etsii Euroopasta vapautta, mutta päätyy naimisiin kylmän Osmondin (John Malkovich) kanssa.

Jane Campion yllätti ihailijansa elokuvallaan Naisen muotokuva. Oli vaikea kuvitella, kuinka hän voisi tuoda omimmat teemansa esiin sovituksessa Henry Jamesin romaanista. Historiallinen konteksti sinänsä ei ollut hänelle ongelma, olihan hän Pianossa osoittanut kykenevänsä käsittelemään ihmissuhteiden solmuisimpiakin ongelmia mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Mutta vaikka Jamesin kuvaamien yläluokkaisten yhteisöjen tukahduttava ilmapiiri sinänsä saattoi ajatella synnyttävän juuri sen laatuisia vääristymiä ja perversioita, joiden kuvaamisessa Campion on osoittanut olevansa mestari, hän ei monien mielestä tällä kertaa onnistunut pitämään aihetta otteessaan. Kuitenkin kyseessä on tavattoman huolellisesti hallittu kokonaisuus

Nicole Kidmanin esittämä Isabel Archer on masokisti. Hänellä olisi taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset muuttaa tuskastuttavaa elämäntilannettaan, irtautua miehensä Gilbertin ja hänen entisen rakastajattarensa Madame Merlen pirullisista verkoista. Mutta Isabel ei saa itseään irti. ”Jos pidän häkistäni, sen ei pitäisi huolettaa sinua”, hän vastaa serkulleen Ralphille. Kidmanin suorituksessa on neuroottista herkkyyttä, se sopii täydellisesti Campionin luomaan kokonaisuuteen. Elokuvan tyyli on tarkasti suunniteltu palvelemaan sen keskeisiä teemoja: yläluokkainen tapakulttuuri tiukkoine etiketteineen luo mitä erinomaisimmat edellytykset aistillisuuden tukahduttamiselle ja rakkaudettomuudelle antautumiselle. Kyse ei nimittäin ole vain siitä, että yhteisö tukahduttaisi Isabelin seksuaalisuuden, joka vimmaisesti yrittäisi löytää purkautumistien itselleen. Pikemminkin yhteisö tarjoaa Isabelille mahdollisuuden noudattaa sisäistä tarvettaan kokea seksuaalisuutensa pelkkänä haaveena, joka ei koskaan voisikaan löytää ilmaisuaan todellisessa ihmissuhteessa. Perversio, joka ei rajoitu ulkoisesti tukahduttaviin yhteisöihin.

Campionin elokuvan visuaalinen tyyli ilmentää erinomaisesti tätä yksilön ja yhteisön kylmää intohimotonta ykseyttä. Tässä suhteessa se muodostaa mielenkiintoisen vastaparin elokuvalle Viattomuuden aika (1993). Scorsesen romaanisovitus, joka sijoittuu suurin piirtein samaan aikakauteen, on visuaaliselta toteutukseltaan joka suhteessa loistelias ja hehkuva, romanttinen ja aistillinen. Tämä luo romanttista hehkua myös toiveiden toteutumattomuudelle ja antaa elokuvalle imua, jonka ansiosta henkilöiden kohtalot tuntuvat koskettavilta. Naisen muotokuvan harkittu kalseus toimii erinomaisesti esteettisenä keinona, mutta jättää lähes väistämättä myös katsojan kylmäksi.  Tämä on saanut monet kriitikot varsin epäoikeutetusti syyttämään elokuvaa myös pinnallisuudesta ja epookkielokuvan maneereihin kiinni jäämisestä. Elokuvan syvyys on kuitenkin juuri tavassa, jolle henkilöt suhteutuvat epookkiin, historialliseen kontekstiin sulautumatta kuitenkaan siihen kokonaan.

Campion antaa vihjeen omasta suhteestaan aiheeseensa johdannossa, jossa nuoret oman aikamme tytöt keskustelevat rakkaudesta. Suureen maailmaan näyttävästi astuneena uusiseelantilaisena Campion on ilmeisestikin samastunut dekadenttiin eurooppalaisuuteen törmäävään amerikkalaiseen Isabeliin. Mutta kyse on myös tarpeesta suhteuttaa historiallisen fiktion kautta kehitellyt ajatukset rakkaudesta ja sen ehdoista vuoropuheluun oman aikamme kokemuksen kanssa. Tämä tulee esiin myös Stuart Dryburghin kuvauksessa, joka perustuu varsin suurille polttoväleille, jatkuville kamera-ajoille ja suurelta osin luonnollisen valon käytölle (tai sen huolelliselle jäljittelylle optiikan ja filmimateriaalin asettamissa puitteissa). Elokuva on kuvattu arkkitehtonisissa merkkipaikoissa kuten Heale Housessa Lontoon lähistöllä, Palazza Farnesessa Firenzessä, Palazzo Tavernassa Roomassa, Palazzo Sacchettissa jne., mutta kuvaus korostaa henkilöitä ja heidän reaktioitaan jättäen loisteliaat interiöörit takaa-alalle, unenomaiseksi tukahdutettujen tunteiden näyttämöksi. Lizzie Francke toteaa: ”Jamesin omaa metaforaa käyttääksemme Campion on palannut jamesiaaniseen kylmään sepitteen taloon, jonka hän kerran rakensi päähänsä, pölyttänyt valitsemansa huoneet ja asettanut niihin yleisön.”

HB 21.7.1999 (lähteitä: Lizzie Francke: ”On the Brink”, Sight and Sound, November 1996, s. 6-9; Ric Gentry: ”Painterly Touches”, American Cinematographer, January 1997, s. 50-57.)