Imperiumin sirpale (1929)

Oblomok imperii/En spillra av imperiet
Ohjaaja: 
Friedrich Ermler
Henkilöt: 
Fjodor Nikitin, Ljudmila Semjonova, Valeri Solovtsov
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Katerina Vinogradskaja
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
elektroninen tekstitys suomeksi (E)
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
75 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Friedrich Ermlerin Imperiumin sirpale (1929) kytkeytyy kertomataiteen Rip Van Winkle -perinteeseen. Mies menettää muistinsa taistelukentällä ja herää tajuihinsa vasta kymmenen vuotta myöhemmin – Neuvostoliitossa. Jännittävä teos edustaa siirtymävaihetta montaasikaudesta psykologiseen henkilökuvaukseen maansa elokuvataiteessa.

Ennen sosialistisen realismin kulttia Friedrich Ermlerin (1898-1967) viimeistä mykkäelokuvaa Imperiumin sirpale pidettiin hänen pääteoksenaan, mikä asema sille on syytä palauttaa. Stalinin hallinto syytti elokuvaa “impressionismista” ja “freudilaisuudesta”: näiden moitteiden edessä Ermler lupasi parantaa tapansa ja lunastikin virallisen siunauksen seuraavien vuosikymmenten oikeaoppisilla mutta yhtäkaikki ilmaisuvoimaisilla elokuvillaan Vastasuunnitelma (1932), Talonpojat (1935), Ratkaiseva käänne (1946) ja Ja tarina jatkui (1955). Imperiumin sirpale sisältää tyylitteleviä piirteitä, mutta selkeässä ja kontrolloidussa propagandakehyksessä ne eivät pääse hallitsevaksi tyylilajiksi. Ajan hengen ja perinteen mukaisesti Ermlerin elokuva käsittelee polttavia sosiaalisia ongelmia, mutta se eroaa useimmista aikalaisistaan ongelmien määrän sekä kritiikkinsä syvyyden ja terävyyden puolesta.

Ermler ja Katerina Vinogradskaja sisällyttivät käsikirjoitukseen aikakauden vakavimmat probleemat — sosialistisen rakennustyön inhimilliset aspektit, uusien työsuhteiden, massakulttuurin ja sen väärinkäytösten, avioliiton ja uuden perhe-elämän ongelmat, sillä yksityisillä ristiriidoilla nähtiin vaikutuksensa sosiaaliseen hyvinvointiin. Nämä lukuisat, jokaista neuvostokansalaista koskettavat teemat tiivistettiin tarinaan miehestä, joka on menettänyt muistinsa sodassa ja saa sen takaisin kymmenen vuotta vallankumouksen jälkeen. Prologissa tapaamme miehen maaseudun rautatieasemalla, jossa hän korjaa sisällissodan ruumiita ja pelastaa erään puna-armeijalaisen hengen. Seuraavaksi eletään vuotta 1928 samalla asemalla miehen ollessa täysin tietämätön maassa tapahtuneista muutoksista. Elokuvan intensiivisimmässä jaksossa hän yhtäkkiä muistaa vaimonsa, sodan ja nimensä – Filimonov – eikä hukkaa aikaa palatakseen Pietariin, joka uusine rakennuksineen, tapoineen ja rahoineen näyttää hänestä täysin oudolta. Entisellä työpaikallaan mies kyselee “isäntää” ja hänelle vastataan, että nyt kaikki ovat “isäntiä”. Kun hän alkaa tottua uusille tavoille, hän löytää vaimonsa, joka on mennyt naimisiin teeskentelevän kulttuuribyrokraatin kanssa, ja näkee naisen kamppailevan turhaan vanhojen konventioiden kanssa. Kun Filimonov lähtee, vaimo nyyhkyttää “loppu”, mutta mies kääntyy katsojien puoleen sanoen: “Ei, tämä ei ole loppu, on vielä paljon tehtävää, toverit.”

Ermler on käsitellyt aineistoa mallikelpoisen realistisesti, vaikka hänen tekniikkansa paikoin muistuttaa sekä Eisensteiniä että Dovzhenkoa, jopa Pabstia. Ermlerin pyrkimys uskottavuuteen meni niin pitkälle, että näyttelijä Nikitin sai esiintyä rooliasussaan julkisilla paikoilla, kunnes kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota; lisäksi Nikitin naamioitiin lääkärin apulaiseksi, jotta hän voisi tutkia muistinsa menettäneitä potilaita eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Juuri Ermlerin tarkka havainnointi sekä sairaudesta että sodasta tekee muistinpalautumisjaksosta niin pakottavan kokemuksen: satunnaiset esineet ja liikkeet rinnastuvat, muistin epämääräisistä kuvista ja äänistä kehkeytyy vähitellen menneisyyden tunnistettava kaleidoskooppi.

Jay Leydan (Kino – A History of the Russian and Soviet Film, 1983) ja muiden lähteiden mukaan