Dead Man (1995)

Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Johnny Depp, John Hurt, John North
Lisähenkilöt: 
kuvaus Robby Müller • musiikki Neil Young
Maa: 
USA/Saksa
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
120 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Dead Maniin (1995) Jim Jarmusch toi pääosanesittäjäksi Johnny Deppin, joka kuuluu ohjaajan sielunveljiin. Ensimmäisessä genre-elokuvassaan Jarmusch käänsi odotukset nurin. Rauhallinen itärannikon mies William Blake joutuu palkkionmetsästäjien kohteeksi ja saa oppaakseen salaperäisen intiaanin mustavalkoisessa westernissä.

Jim Jarmuschin Dead Man on hätkähdyttävä mustavalkoinen lännenelokuva. Äskettäin orvoksi jäänyt kirjanpitäjä nimeltä William Blake (Johnny Depp) matkustaa junalla Clevelandista metallitehtaaseen, joka sijaitsee kaupungissa nimeltä Machine. Hän torkahtelee ja herää matkatoverien ampuessa ikkunasta puhveleita. Sellaista sattui 1870-luvulla, kun hallituksen tavoitteena oli nujertaa intiaanit tuhoamalla heidän elinkeinonsa.

Määränpää on painajaismainen läävä, ja Blake saa kuulla metallitehtaan pomolta Dickinsonilta (Robert Mitchum) ja tämän pyssymieheltä (John Hurt), että kirjanpitäjän paikka on jo täytetty. Blake lohduttautuu ostamalla pienen viskipullon ja kohtaa ex-prostituoidun nimeltä Thel, joka myy paperikukkia, ja päätyy vuoteeseen tämän kanssa. Thelin ex-rakastettu Charlie (Gabriel Byrne), joka sattuu olemaan Dickinsonin poika, säntää sisään ja ampuu naisen haavoittaen samalla luodilla Blakea hengenvaarallisesti. Blake ampuu hänkin, osuen lopulta hyökkääjään, ja pelastautuu kömpelösti Charlien papurikolla.

Episodi esittelee Jarmuschin omalaatuisen, pelottavan tavan kuvata väkivaltaa. "Miksi sinulla on tämä?" Blake kysyy sormeillessaan naisen pyssyä. "Koska tämä on Amerikka", Thel vastaa. Aina kun joku ampuu, teossa ei ole tyylikkyyden eikä eksistentiaalisen puhtauden häivääkään.

Seuraavana päivänä metsässä Nobody (Gary Farmer), amerikkalainen alkuperäisasukas ja sivullinen, puolittain Blood- ja puolittain Blackfoot-intiaani, yrittää huonolla menestyksellä poistaa luotia Blaken sydämen vierestä puukollaan. Kommunikaatiovaikeuksista huolimatta heistä tulee matkatovereita. Nobody, joka on vankina Englannissa tutustunut William Blaken runoihin, uskoo kaveria runoilijaksi. Kaveri, joka ei ole milloinkaan kuullut runoilijasta, pitää Nobodya hulluna. Intiaani opastaa Blakea erämaan halki kohti luoteisrannikkoa, itse asiassa kohti kuolemaansa. Kuten Nobody huomauttaa, koska luotia ei voi poistaa, Blake on jo kuollut mies. Sillä välin Dickinson on lähettänyt kolme palkkionmetsästäjää Blaken perään ja tarjoaa palkkioita muillekin.

Muukalaisten paratiisin (1984) myötä Jarmuschista tuli amerikkalaisen riippumattoman elokuvan tunnushahmo. Siitä pitäen hän on torjunut kaikki Hollywood-tarjoukset. Toisin kuin kollegansa hän omistaa elokuviensa negatiivit. Ei edes Miramax onnistunut riistämään Dead Manin lopullista leikkausvaltaa tekijältään, älkääkä uskoko, ettei se yrittänyt. Dead Man sai ensi-iltansa ensin ulkomailla, missä se sai hyvän vastaanoton, ja vasta sitten Yhdysvalloissa, missä se sai yleensä vähättelevän kritiikin. Monikulttuurinen Jarmusch on maailmankansalainen amerikkalaisten ohjaajien joukossa. Elokuva alkaakin Henri Michaux -sitaatilla "On viisainta olla matkustamatta kuolleen miehen seurassa".

Dead Man on sukua Jarmuschin road-elokuville ja elokuville, joissa on muukalaisen näkökulma. Merkittävää kyllä "muukalainen" on nyt Nobody, alkuperäinen amerikkalainen. Dead Man on harvoja elokuvia, jotka kyseenalaistavat lännenelokuvan perusteet. Näkemys on muutenkin synkempi ja pelottavampi kuin Jarmuschin edellisissä elokuvissa. Vaikka se sijoittuu 1800-luvulle, se kommentoi myös 1990-luvun Amerikkaa. Ohjaaja on tutkinut aikakautta huolella, ja hänen tulkinnassaan on kuin onkin sukua runoilija William Blaken apokalyptisille näyille. Hylätessään vallitsevat väkivallan kuvauksen keinot hän mietiskelee mieluummin kuoleman suhdetta luontoon. Runollisessa avainkohtauksessa eksynyt Blake painautuu kuolleen peuranvasan viereen.

Improvisoidun minimalistisen musiikin on luonut Neil Young. Robby Müllerin upeaa mustavalkokuvausta rytmittävät himmennykset ja pimennykset. Jarmusch on sanonut, että elokuvan outo, hidas rytmi on Mizoguchin ja Kurosawan innoittamaa. Se tarjoaa ryppään metaforia: elämä on matka (Blaken vaelluksesta tulee tahattomasti henkinen etsintäretki), valkoinen mies on kuollut mies, runous on jotakin mitä valkoinen Amerikka ei tunne eikä voi ymmärtää. Jotkin runoilija-Blaken sanonnat kuten "Kotka ei ole koskaan tuhlannut niin paljon aikaa kuin alentuessaan matkimaan varista" ja "Aja vankkureillasi ja kynnä yli kuolleitten luiden", molemmat Helvetin sananlaskuista, kuulostavat Nobodyn suussa intiaaniviisauksilta. Vaeltaja-Blaken tunnus "Jotkut ovat syntyneet loputtomaan yöhön" on peräisin runoilija-Blaken Viattomuuden ennusmerkeistä.

Nobodyn sanoo kuolemaa "siirtymiseksi peilin läpi", ja se luonnehtii elokuvan rakennetta, tapaa millä alun juna ja lopun kanootti peilaavat toisiaan, oudot näyt alun Machinessa ja lopun kwakiutl-leirissä, miten matkan aikana näemme lähes jokaisen maiseman kahdesti. Juoni ei ole koskaan ollut Jarmuschin vahva puoli; hän on ollut aina lähempänä balladia sanan sekä musikaalisessa että runollisessa mielessä.

Junanlämmittäjän monologi virittää teeman sisäisen tajunnan ja ulkoisen todellisuuden suhteesta. Teema saa elokuvan kuluessa hallusinatorista, jopa hallusinogeenista loistoa. Dead Mania voi pitää vastakulttuurisen happowesternin unelman toteutumana. Tuota unelmaa ovat tavoitelleet sellaiset elokuvat kuin Jim McBriden Glen and Randa, Dennis Hopperin The Last Movie, Monte Hellmanin The Shooting ja Two-Lane Blacktop, Robert Downeyn Greaser's Palace ja Alex Coxin Walker. Dead Man menee kaikkia niitä pitemmälle luomalla hyytävää, julmaa rajaseudun runoutta hallusinatorisesta agendastaan: näkemyksen, joka on selvänäköinen ja visionäärinen, innoittunut ja lakoninen, moraalinen ja epäsentimentaalinen, terävä ja kaunis, pelottava ja tyyni. Dead Man ei ole muodikas elokuva, mutta se on sävähdyttävintä ja merkittävintä mitä olen 1990-luvun mittaan nähnyt.

– Jonathan Rosenbaumin mukaan ("Acid Western", Chicago Reader, 1996) AA 21.6.2006