Taivaalliset olennot (1994)

Heavenly Creatures/Svarta änglar
Ohjaaja: 
Peter Jackson
Henkilöt: 
Melanie Lynskey, Kate Winslet, Sarah Peirse
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Frances Walsh
Maa: 
Uusi-Seelanti/Saksa
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
100 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Uuden-Seelannin splatter-velhona tunnettu Peter Jackson hakeutui uusille urille elokuvallaan Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), joka oli tosipohjainen kuvaus teinimurhaajista ja Kate Winsletin esikoiselokuva. Elokuva mielikuvituksen mahdista liikkui toden ja tiedostamattoman rajamaalla.

Taivaalliset olennot on kauniisti koreografioitu laskeutuminen persoonallisuuden valtakuntaan ja siksi (ulkopuoliselle) selittämättömään. Seuraamme omituiselle vieraantuneisuudella kun kaksi tyttöä riisuutuu alusvaatteisilleen ja tanssivat puiden ympäri Mario Lanzan laulaessa ".. hän on minun tyttöni"; sitten meidät sysätään heidän "neljänteen maailmaansa", ja todelliset mäet muuttuvat orientaaliseksi mielikuvitusparatiisiksi. Tällainen henkilöiden fantasioiden kirjaimellinen esittäminen voi synnyttää vaivaannuttavia tuloksia, kuten tapahtui elokuvassa Seireenit, joka sai toivomaan, etteivät ihmiset antaisi seksuaalisten halujensa koskaan nousta pintaan. Taivaallisten olentojen äärimmäiset elementit pitää kurissa se, että alitajuiset jaksot on aina paikallistettu ne synnyttäneiden teini-ikäisten mielikuvitukseen: ne eivät ole mikään abstrakti, häpeilemättömän aikuinen näky jonka Peter Jackson saattaisi olettaa muodostavan heidän unelmamaansa.

On esimerkiksi merkittävää, että [tyttöjen mielikuvitusmaa] Borovnia nousee pintaan sekä jokapäiväisessä elämässä että fantasiassa. Eräässä lumoavassa kohtauksessa Juliet ja Pauline – Charlesina ja Deborana – käyvät läpi lapsensa synnyttämisen Julietin makuuhuoneessa tavalla, joka muistuttaa lasten roolileikkejä. Tällaiset kohtaukset (ja Paulinen päiväkirjan kautta kertojaäänenä), luovat pohjan hurjemmille mielikuvituksen lennoille Borovniaan, keksiaikaiseen linnaan, jota asuttavat animoidut muovailuvahaolennot. Ehkä vaikuttavimpia ja häiritsevimpiä ovat jaksot, joissa kaksi maailmaa törmäävät yhteen kuten Julietin kuvitellessa hahmon lyövän pään poikki vierailevalta pastorilta.

Siinä missä useimmat elokuvat, jotka käsittelevät toden ja alitajuisen suhteita (Noidutusta Seireeneihin), eivät koskaan kadota näkyvistään niiden välistä rajaa, Taivaallisissa olennoissa tuota rajaa tuhritaan kaiken aikaa. Elokuvan intensiivisin, lyyrisin  ja absurdein hetki tulee loppupuolella Julietin leikkiessä laulavansa Lanzan aariaa samalla kun monokromaattisessa jaksossa nähdään hänen perheensä yhdistettynä ja onnellisena. Vaikka elokuva huolellisesti välttää antamasta mitään lopullista kommenttia tyttöjen moraalista, tervejärkisyydestä tai heidän motivaatiostaan murhaan, tällaiset jaksot tavoittavat heidän mielikuvitushahmojensa, idoleidensa ja itsekorostuksensa euforisen yksinäisen maailman. Kun tytöt kerta toisensa jälkeen lyövät Honoraa tiiliskivellä päähän, väkevän värillisenä kuvattu väkivalta leikataan ristiin musta-valkoisemman materiaalin kanssa, jossa Juliet nähdään laivalla, iloisena vanhempiensa välissä vilkuttamassa laiturilla seisovalle Paulinelle. Nämä ovat elokuvan viimeisiä otoksia, joka siis loppuu palaamatta mihinkään alkutilaan, arvoituksellisella ja elliptisellä vihjauksella ratkaisemattomaksi jäävään emotiiviseen ja psykologiseen kuohuntaan.

Tämä yksi idealisoitu kuva summaa sen kummallisen etäisyyden tunnun, joka hallitsee Taivaallisia olentoja: etäisyys, joka ulottuu todellisen ja kuvitteellisen ilmeisen rajan tuolle puolen ja johon liittyy tekijöitä kuten Paulinen vieraantuneet kolmannessa persoonassa kirjoitettu päiväkirjakuvaukset "näistä kahdesta ihanasta" tai tapa jolla kamera, vaikka se näyttääkin usein tytöt erityislähikuvissa, aina tuntuu vain tarkkailevan heitä kuin yrittäen ymmärtää mutta pääsemättä koskaan perille. Tyttöjen tuomiota ja myöhempää vapautusta käsittelevää osuutta säestää Lanzan laulama "Et koskaan kulje yksin", yhtä aikaa haikeana ja kummastuttavana. Aistillisena, yksityiskohtaisena ja rakastavana Taivaalliset olennot jättää Julietin ja Paulinen yhtä salaperäisiksi kuin he olivat elokuvan laulussa. Tämä on jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla elokuvan loistavuuden lähde: se ei tuomitse tyttöjen toimia eikä myöskään yritä selittää niitä. Paulinen ja Julietin nukuttua yhdessä päiväkirja viittaa "sen synniksi kutsutun asian iloon", minkä voi mieltää tarkoittavan nimenomaan seksiä mutta myös kaikkea muuta. Koko elokuva on henkeäsalpaava sekoitus erityistä ja sumeaa, taitava jonglööritemppu ilon ja synnin tarkemmin määrittelemättömillä käsitteillä.

– Stella Bruzzi (Sight and Sound, February 1995) HB 8.1.2002