Viha (1995)

La haïne/Hatet
Ohjaaja: 
Mathieu Kassovitz
Henkilöt: 
Vincent Cassel, Hubert Koundé, Saïd Taghmaoui
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
99 min
Teemat: 
30 VUOTTA RAKKAUTTA & ANARKIAA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Pariisin lähiöt kuohuvat Mathieu Kassovitzin Vihassa (La Haine, 1995), jossa seurataan yhtä yötä kolmen erilaisista taustoista tulevan nuoren miehen elämässä. Elokuva aloitti ranskalaisessa elokuvassa uuden, nuorten tekijöiden aikakauden.

Mathieu Kassovitzin ohjaama ja kirjoittama Viha on 1990-luvun hätkähdyttävimpiä ja kohutuimpia ranskalaiselokuvia. Se iskee syvälle ja lujaa siihen monien rotujen ja kulttuurien lähiötodellisuuteen, joka ilmenee kärjistetyimmin Pariisissa. 1960-luvun taloudellisella nousukaudella ja siirtolaistulvan myötä rakennetut lähiöt ovat vähitellen ghettoutuneet: varakkaimmat asukkaat ovat muuttaneet pois ja nykyisin tyypillinen lähiön asukas on työtön nuori vailla mainittavia tulevaisuudennäkymiä. Ryöstöt, jengisodat ja yhteenotot poliisin kanssa ovat lähiöiden arkipäivää, eikä Kassovitz salaile, kenen puolella hän on. Vihan kolmesta päähenkilöstä Hubert on afrokaribialainen, Vinz juutalainen ja Said arabi. Tämän etnisesti varsin ristiriitaisen kokoonpanon on tarkoitus korostaa lähiönuorten keskinäistä solidaarisuutta poliisia vastaan. Kassovitz onkin suorasukaisesti ilmoittanut Vihan olevan ”poliisin vastainen elokuva ja sellaisena olen se myös tarkoittanut ymmärrettävän”.

Kassowitzin elokuva käynnistyy tilanteesta, jossa musta nuorukainen on saanut surmansa poliisin väkivaltaisessa kuulustelussa. Nuorten vastareaktio on avoin aggressiivisuus, pojat ovat kuin ruutitynnyreitä, he rähisevät joka paikassa ja kaiken aikaa, jopa keskenään. Viha huokuu vastaan kaikkialla: poliisit ja skinheadit kiduttavat poikia julmasti ja nämä vastaavat samalla mitalla. Viidakon lakien ja ”silmä silmästä” -hengen vallitessa väkivallan kierre kiihtyy tavalla, joka saa Hubertin puuskahtamaan: ”Etkö tiedä, että viha ruokkii vihaa?” Kassowitzin deterministisen ironian mukaisesti juuri Hubertin osalle jää viimeinen väkivallan purkaus.

Kysymys on kahden kulttuurin, marginaalin ja keskustan, kohtaamisesta, joka havainnollistuu poikien matkassa Pariisin keskustaan ja saa ilmaisunsa myös kielen tasolla. Poikien lähiöslangi ja ”käänteiskieli” ovat elimellinen osa heidän vastarintaansa, tavalla joka antaa rytmin ja rakenteen koko elokuvalle ja joka toimii suorastaan musiikin tavoin. Kieli kiinnittää elokuvan aikaan ja paikkaan, antaa sen päähenkilöille oman äänen kahlitsematta heitä valmiiseen ja vakiintuneeseen muotiin. Kielen lisäksi myös nyrkkeily, rap-musiikki, graffitit ja breakdance toimivat lähiöiden nuorisokulttuurin merkkeinä.

Tietynlaisesta anemiasta kärsivässä euroelokuvassa Kassowitzin vimmainen ja häikäisevän taidokas ohjaustyö merkitsee energialatausta, jollaista ei kenties ole nähty sitten uuden aallon päivien. Vihan jokainen kohtaus pursuaa ohjauksellisia ideoita ja uskallusta, jotka eivät silti karkaa itsetarkoitukselliseksi näyttämisen haluksi, vaan säilyttävän yhteytensä kokonaisuuteen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja maksimoivat toteutuksen tehon. Kassowitz onnistuu luomaan tilan, jossa katsoja saa mahdollisuuden ymmärtää lähiönuorten ”toiseutta” ja samalla nähdä itse ja oman kulttuurinsa toisenlaisessa valossa.

– Tarja Laineen (Filmihullu 3/1997), Tarmo Possun (IS 9.2.1996) ja muiden lähteiden mukaan ST