Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta (1994)

Pulp Fiction/Pulp Fiction
Ohjaaja: 
Quentin Tarantino
Henkilöt: 
John Travolta, Bruce Willis, Uma Thurman, Samuel L. Jackson, Harvey Keitel
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
154 min
Teemat: 
30 VUOTTA RAKKAUTTA & ANARKIAA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Quentin Tarantino kokeili menestyksellä rikottua kerrontaa elokuvassaan Pulp Fiction (1994): "jutun ydin oli ottaa nämä kuluneet kertomukset ja lentää niiden kanssa kuuhun". Film noirin menneen aikamuodon tilalle Tarantino toi aurinkoisen Kalifornian ikuisen nykyhetken.

”Ultimately, all I’m trying do is merge sophisticated storytelling with lurid subject matter. I reckon that makes for an entertaining night at the movies.” – Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon (1963- ) ilmaantuminen USA:n elokuvaohjaajien taivaalle oli häikäisevämpi tapaus kuin Stanley Kubrickin, Martin Scorsesen tai Joel Coenin tähtien syttymiset aikoinaan. Kohua ja kultin muodostumista oli palattava vertaamaan itseensä Orson Wellesiin, kaikkien aikojen ohjaaja-kirjoittaja-näyttelijään. Sen vertaus ontuu eniten viimemainitun talentin kohdalla: Tarantinon näyttelijänkyvyistä ei ole toistaiseksi saatu mitään vakuuttavaa osoitusta.

Pulp Fictionin idea on peräisin vuodelta 1989, siis selkeästi ennen Tarantinon ohjausdebyyttiä (1991-92). Lähtökohtana oli tehdä elokuvanovelliantologia legendaarisen rikoslehden, halvalle pulp-paperille painetun Black Maskin, mm. Hammettin, Chandlerin ja Woolrichin varhaisen julkaisukanavan, tuotteiden tapaan. Tarantino irtautui alkuperäismalleista kuitenkin omille teilleen, tekemään muunnelmia vanhoista tai uusista kliseisistä elokuvatarinoista: nuoresta kaverista treffeillä pelätyn pomon vaimon kanssa, ottelunsa häviämään suostuneen nyrkkeilijän uhmaratkaisusta, ammattitappajien keikasta. ”Idean ydin on ottaa nämä kuluneet kertomukset ja lähteä niiden kanssa kuuhun” (Tarantino). Tarantinoa innoittivat vähemmän klassisen noirin kirjailijat kuin uudemmat rikollisten kuvaajat, nimenomaan nuo Miamia kartoittamaan erikoistuneet  Charles Willeford ja Elmore Leonard. Kun ohjaaja suuren ryöstökeikan jälkiselvittelyssä Reservoir Dogs käytti enimmäkseen suoraa kerrontaa, vieläpä rajallisessa tilassa ja reaaliajassa – poikkeuksina lyhyet, Kubrickin The Killingin (Peli on menetetty) ehkä inspiroimat takautumat, niin Pulp Fictionin nerokas rakenneratkaisu oli esittää episodit ”väärässä järjestyksessä”: kronologia rikotaan nykyhetken välittömyyden säilyessä, ilman että turvaudutaan takautumiin. Jok’ikinen tarina päättyy onnekkaisiin pakoihin painajaismaisista ahdingoista.

Tarantino on elokuva-, video-, televisio- ja pop-musiikkifriikki, ylipäätään populaarikulttuurin maaninen tuntija ja harrastaja. Hänen pitkälti koomisväritteiset elokuvansa, joita on toistaiseksi vasta kolme kokonaista ja yksi neljäsosa, sekä käsikirjoituksensa (jotka toiset ohjaajat ovat toteuttaneet omilla tavoillaan) tihkuvat viittauksia viime vuosikymmenien tuotteisiin, joista vinkeistä varsin suuri osa välittyy lähinnä vain hyvämuistisille amerikkalaisille katsojille. Jok’ikiselle filmihullulle sentään riittää aiheita tunnistamisen  mielihyvään. Pari esimerkkiä. Kontrahtitappajien haltuun ottama salkku hohkaa salaperäistä valoa kuten Robert Aldrichin Kiss Me Deadlyn keskeinen objekti. Butch kohtaa karkumatkallaan autonsa edessä kulkevan pomonsa kuten Norma Crane (Janet Leigh) päällikkönsä Hitchcockin Psykon varhaisjaksossa. Rajoituksena Tarantinon filmifriikkiydessä on hänen maailmansa historiattomuus, hänen henkilöittensä yhteisöttömyys. Kaikki on tämänhetkistä ja yleistä: pop-kulttuurin kuluttajien miljöötä.

Alfred Hitchcock tunnetusti vierasti ammattirikollisia elokuvissaan, sillä hän halusi ylläpitää fantasian luonteen. Jean-Pierre Melville tutkaili nimenomaisesti ammattirikollisia, gangstereita mutta korosti aina, että heillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden rikollisten kanssa. Tarantino on Melvillen (joka on yksi hänen suurimmista ohjaajasuosikeistaan, Howard Hawksin, Jean-Luc Godardin, Brian De Palman ja Scorsesen ohella) linjoilla. Rikoselokuvan lajityypilliset henkilöt, siis fantasiatuotteet, sijoitetaan todellisen elämän kaltaisiin olosuhteisiin, ja dialogi on naturalistista, todenmakuista, koomisen ilmeikästä ja vulgääriä, silti jotenkin viatonta. Tarantinon korostunut poliittinen epäkorrektius on yksi hänen tuoreutensa salaisuuksista. Melville ja muiden gangsterifilmien mestareiden perinteissä Tarantino keskittyy uskollisuuden ja petoksen tematiikkaan.

Kiistanalaisinta Tarantinossa on hänen suhtautumisensa väkivaltaan ja rasismiin. Tosielämässä Tarantino kannattaa aseiden valvontaa, mutta hänen elokuvissaan on hurjan sokeeraavia väkivallan huipentumia. Väkivalta elokuvissa on (oli?) hänelle pelkästään esteettistä, vailla moraalista huolta. Uusimman elokuvan (Jackie Brown) perusteella voisi ajatella Tarantinon peräytyneen – katuvaisena (?) – aiemmista asenteistaan: hän jätti käyttämättä Leonardin romaanin (Rommipunssi) väkivaltaisimmat kohtaukset. On liian aikaista verrata Tarantinoa Fred Zinnemanniin ja Kubrickiin, jotka ilmaisivat katumusta elokuviensa (Shakaali, A Clockwork Orange) väkivaltajaksoista.

Tarantinoa kutsutaan usein Quentin Fucking Tarantinoksi. Sitten David Mametin ei kukaan liene viljellyt amerikankielen kirosanoja yhtä tiheästi. Mutta Tarantino on mennyt pitemmälle poliittisessa epäkorrektiudessa. Hän on elvyttänyt historiallisesti ladatun nigger-termin  käyttöönsä. Musta näyttelijä Samuel L. Jackson on ratkaissut kiistan ohjaajan – mahdollisesta – rasismista ytimekkäästi: ”Oh Quentin, he’s above that shit.” Vaikka Tarantino suosii mustia miehiä ja naisiakin (Pam Grier Jackie Brownissa) merkittävissä rooleissa, rotu ei nouse koskaan etualalle hänen töissään. Selvästi hänen pyrkimyksensä on tehdä vaarattomaksi rasismin sanastoa, mutta tuo tavoite on moniaalla todettu kaksiteräiseksi miekaksi.

Hämmentävintä Pulp Fictionissa on sen yhdistelmä ”matalaa” rikollisuutta ja ”korkeata” uskonnollisuutta. Anteeksianto ja armo kasvavat kuin mutkien kautta elokuvan johtaviksi juonteiksi. Jälleensyntymä ja lunastus tulevat useimpien hahmojen osaksi.

– Matti Salo 1998, lähteitä: Tarantinosta on tehty ainakin viisi kunnon kirjaa, tekijöinä Alan Barnes & Marcus Hearn, suomennettu Jami Bernard, Wensley Clarkson, Jeff Dawson ja Paul A. Woods. Esseitä ja esittelyitä mm. Pulp Fictionista on tusinoittain, joukossa monia arvokkaitakin tekstejä.